Jokin voi joskus helpottaa

Roosa muisti ne illat, jolloin oli lukenut tekstejään kotona. Hän oli toivonut, että vanhemmat sanoisivat jotain sellaista kuin -Ootpa sää taitava. Susta saattaa hyvinki joku päivä syntyä kirjailija.
Kuitenkaan koskaan mitään sellaista ei oltu sanottu. Enemmänkin kaikkea negatiivistä. -Tuo loppu on vähän outo. -Pitäis lukee ajatuksen kans, että ymmärtäis mitä siinä kerrotaan.

Kotona ei oltu rohkaisevia. Jotenkin se kaikki huomaamattomuus, ja se koulusta tuleva paine oli kasaantunut myrskyksi hänen päälleen. Ei sitä vain voinut mennä sanomaan, että olkaapa nyt vähän kiinnostuneempia lapsestanne. Jos vanhemmat eivät sitä itse ymmärtäneet, niin ei hän halunnut, että he velvollisuuden tunteen takia kyselisivät. Koska koskaan ei ollut ollut kunnon välejä vanhempiin, oli liian vaikea puhua omista asioista. Kuin paksu tiilimuuri olisi tullut heidän väliinsä, ja toisaalta Roosa ei edes halunnut hajottaa sitä. Ei uskaltanut, koska pelkäsi sitä, että millaista olisi elää eri tavalla. Ahdisti se kaikki, mitä siitä voisi tapahtua.

Sormet liitivät pianon koskettimilla. Huoneessa väreili myrskyisän voimakas melodia. Roosa purki soittamiseen sen kaiken pahan olon, mitä sisällään kantoi. Jonkun ajan kuluttua hän pystyi eläytymään musiikkiin täysillä. Se paha olo hiipui taustalle. Tilalle tuli onnellisuus, hymy. Ne tulivat siitä riemusta, että hän osasi soittaa. Pystyi sillä tavalla unohtamaan ne surullisen kipeät asiat.

teksti on fiktiivinen!