usvassa

Tunteet heittelee laidasta laitaan niinku mielialatkin. Saattaa olla kuukausia, että on vaan jotenkin super hyvä fiilis, mutta sitten joku pieni juttu saa sen laskemaan niin alas kuin mahollista. Mua ahistaa. Ahistaa kuin hukassa oon itteni kanssa. Ahistaa ens vuosi ja koko tulevaisuus. Entä jos mä en löydä sitä omaa juttua koskaan. Entä jos mä oon koko loppuelämän yksin.

Mä pelkään hylkäämistä. Pelkään, että ne tärkeimmät ja luotettavimmat ihmiset vaan hylkää, ja jättää yksin. Pelkään niin paljo, että ahistaa.

Mulla on ollu monia tosi tärkeitä ystäviä, joille oon voinu puhua kaikesta. Ne on tukenu ja ollu vierellä aina silloin ku oon sitä eniten tarvinnut.

Tänään tuntuu epätodelliselta, että oon omistanut sellaisia ystäviä. Kun ne ovat sitten jättäneet kaikista kipeimmällä tavalla. Haavoittaneet jonnekin niin syvälle, ettei se kipu häviä varmaan koskaan. Joskus mä toivon, etten olisi koskaan tutustunut niihin. Mutta jos en olisi, en olisi tässä. Vahvempana kuin koskaan. Vaikkei musta aina siltä tunnu.

Kun on kerran ollut pohjalla, tuntuu siltä pitkänkin ajan kuluttua. Kuin silmien edessä olisi usvaa, joka estää näkemästä tulevaisuuteen. Joka vie mukanaan ilon ja kaiken onnellisuuden.

Pimeää.

Se estää näkemästä valoa.

En saa happea.

Kaikki tulee samalla kertaa päälle.

Mustuus ja kipu.

Tunne, että olen yksin.

Taas.