throw back

Tasan vuosi siitä, kun oli eka päivä opistossa. Näin kaikki ne ihmiset, joitten kanssa tulisin viettämään vuoden. Olin edellisenä iltana tullu opistolle ja nukkunu jo yhen yön mun ikiomassa huoneessa. Kaikki tuntu niin epätodelliselta. En vaan voinu käsittää, että mun opistovuosi oli alkamaisillaan.

Nimet on muutettu.

Aamulla pakkasin loput kamat. Sitte lähettiin ajamaan Ouluun. Käytiin s-marketissa ostamassa mulle eväitä opistolle ja haettiin serkkupoika kyytiin, ja ajettiin peräkärry perässä Ranualle. Juteltiin kaikkee hauskaa. Opistolla mentiin sisälle ilmoittautumaan ja saatiin kämppien avaimet. Nähtiin amerikkalaisia pihalla ja isä jutteli niille kaikkee. Sitte vietiin serkun kamat ja tultiin mun kämppään. Yhessä huoneessa oli jo mun tuleva kämppis Enni. Ollaan luettu toistemme blogeja. Laitettiin kamat kaappeihin, vaihettiin verho yms. Sitte mentiin kauppaan ja ostettiin vähä jotain. Tultiin takas kämpälle ja syötiin eka iltapala täällä. Ihan outoa. En tajua, et oon opistossa, ja että opisto alkaa huomenna.

Elämä täällä opistolla on ihanaa. Eilen, ku nousin opistobussiin oli fiilis mitä parhain. Vastassa oli erkkalinjalaiset pojat, jotka tervehti mua ja ne soitti puhelimesta lauluja

Jostain kaukaa kuulu naurua. Toisilla menee hyvin, mä ajattelin. Miks mun opistovuosi ei oo päässy alkamaan vielä oikein mitenkään.

Aino ja Elise jäi ulos. Kyllä mä tiesin mistä ne puhu. Minusta. Elise oli kysyny multa iltapalan jälkeen, että miten mulla menee. Sanoin, että en tiiä. Sit se kysy meneekö hyvin vai huonosti. Näytin vaan kädellä kaaren alaspäin. En mä tiiä meneekö mulla huonosti. En mä tiiä meneekö mulla hyvin. Ku se on niin hetkittäistä. Muutamassa minuutissa mun olo saattaa muuttua toisesta laidasta laitaan. Mua satuttaa. Satuttaa se, et ne puhuu minusta. Satuttaa elämä. Satuttaa kaikki. Satuttaa se, että joku näkee et mulla ei mee hyvin. Jukka kysy multa ruokailussa, et miten menee. Sanoin sillonkin, että en tiiä. Jukka sano, et ihmisistä näkee, ku niillä menee huonosti. Mä en puhunu enää sen jälkeen mitään. En halunnu, koska tiesin, et se näki. Näki mun suojakuoren läpi.

Hyvä fiilis. Raita halas mua ulkona ja sano hyvät yöt. Sanoin sille takas. Oltiin ulkona myös lumisotaa. Sami meni toiseen porukkaan. En kehannu sitä heittää. Jospa se rohkaistuis juttelee mulle, ja mää sille. Juho on huippu tyyppi. Semmonen niin veli.

Huoneen ikkunasta näkyi puhtaan valkoiset lumikinokset. Puut, joiden oksilla oli valkoinen kuorrutus. Olin hyvästellyt varmaan puolet opistolaisista. Monia sellaisiakin, joiden kanssa en ollut ollut aiemmin missään tekemisissä. Sami oli seissyt poikaporukan ulkopuolella. Nojannut rennosti pingispöytään. Se oli hymyillyt takaisin, kun olin hyvästellyt sen. Kämpälle kävellessä mun silmät oli kostuneet. Se oli ollut ensimmäinen kerta koko opiston aikana, kun oli ollut haikea jättää ne kaikki ihmiset taakseen, ja kävellä pois.

Junan valot näkyivät mutkan takaa.

Olin lähdössä. 

Mutta minne? 

Paikkaan, jossa oli ollut paha olla. 

Mutta joka oli silti välillä tuntunut kodilta. 

Paikkaan, jossa oli ystäviä.