Kateus

kuva täältä

Mietin yks päivä, et harmi kun en tehny mitään uudenvuoden lupausta. Mutta tänään mä muistin, että tein. Päätin sillon, että yritän kirjoittaa blogiin enemmän onnellisia ja iloisia novelleja. Tähän mennessä ne on ollut aika surullisia. Katotaan mitä tästä tulee. Jotenkin omasta mielestä en osaa kirjottaa onnellisia tekstejä, tai en saa niistä kauheen hyviä.

Taivas oli muuttunut puhtaan siniseksi. Pilvet olivat liukuneet piiloon. Aurinkoa ei kuitenkaan näkynyt. Maalausteline seisoi vähän vinksallaan nurmikolla. Maalipurnukat seisoivat riveittäin jakkaralla sen vieressä. Pensselit oli survottu lasipurkkiin. Käsi hahmotteli kankaalle kukkia ja perhosia. Kauniita pastellin sävyjä. Kesän värejä.

Elena katseli kauempaa. Kateus iski. Miksei hänellä ollut tuollaista taitoa. Taitoa ikuistaa jotakin oikein kaunista. Miksei hän osannut luoda väreillä mitään elävän näköistä. Elena käveli takaisin sisälle. Istui pianon ääreen ja sulki silmänsä. Sormet liukuivat sulavasti koskettimilla. Musiikin voima sai koko huoneeseen maagisen tunnelman. Pysäyttävän. Koskettavan. Hän tunsi poskillaan kyyneleitä. Ilosta. Siitä, että hänkin osasi sentään jotain. Maria oli tullut huoneeseen kameran kanssa. Hän otti kuvan Elenasta, mutta tiesi, ettei huoneessa oleva tunnelma välittyisi kuvan kautta.

Jossain toisella puolella maailmaa oli tuuli kuljettanut hiekkaa monia kilometrejä. Kauempana rannasta oli pieni kylä, jonka yksi asukas oli 5-vuotias poika Dimitri. Dimitri juoksenteli hiekalla. Etsi simpukoita, joita joskus löytyi rannalta. Hän juoksi edestakaisin rantaviivaa, ja lopulta huomasi yhden. Se oli kaunis puhtaan valkoinen simpukka. Hän nosti sen ja avasi. Siellä oleva olento eli vielä. Hän juoksi rantaan. Heitti simpukan kauas veteen ja hymyili sitten. Dimitri tuli siitä vielä onnellisemmaksi, kuin mitä hän olisi tullut simpukan saamisesta. Hän oli pelastanut toisen elämän. Dimitri juoksi takaisin kylään. Kertoi sitten tapahtuneesta äidille, joka silitti muutaman kerran poikansa päätä ja antoi tälle sitten pastillin. Sitä Dimitri imeskeli sitten onnellisena.


Me ihmiset ollaan liiankin herkästi kateellisia muille. Silloin me unohdetaan ne taidot mitä meillä itsellä on. Ihan varmasti joku on kateellinen meidänkin taidoista. Saatais olla yhtä pienistä jutuista onnellisia, kuin tuo Dimitri poika :)