Elämä on kuin meri. Joskus myrskyisä ja toisinaan tyyni.

Mikael käveli autotien laitaa. Paita oli liimaantunut selkään kiinni. Aurinko paistoi niin kuumasti, että helleraja oli ylitetty jo monta tuntia sitten. Kotitalo näkyi mutkan takaa. Siellä se häämötti metsän laidassa. Silmissä sumeni. Ei hän halunnut itkeä. Ei siksi, koska pojat eivät itkeneet. Piti näyttää vahvalta, vaikka ei sitä ollutkaan. Piti jaksaa, vaikka olisi tehnyt mieli vajota maan alle.

Hän painoi oven hiljaa kiinni. Istui sitten sängylleen ja painoi päänsä polviin. Tällaistako se olisi päivästä toiseen. Surua ja tuskaa. Kipuilua. Muutama vuosi sitten hän olisi saattanut pystyä olemaan välittämättä, mutta tänään hän ei enää pystynyt. Isä kurkisti huoneen ovelta. Sen silmät näyttivät vetistävän. Ei kai se vaan tiennyt. Miten se olisi muka voinut tietää. Ei hän ollut koskaan kertonut mitään. Ei hän halunnut, että isään sattui se, että hän oli niin heikko, raukkis. Sellaiseksi häntä oli nimitetty yläkoulun alusta asti.

Jäkiskaukalo oli täyttynyt ihmisistä. Pojat luistelivat reunoja pitkin ja tuulettivat samalla. Mikael istui katsomon nurkassa, tänäänkin. Ei hänestä ollut pelaamaan jääkiekkoa tai jalkapalloa. Hän mielummin kalasti tai piirteli aikansa kuluksi. Joskus hän kaivoi päiväkirjansa esiin. Sinne oli syntynyt sivukaupalla tekstejä. Ei mitään surullista, vaan ne kaikista iloisimmat ja onnellisimmat hetket hänen elämässään. Joskus kun oli kaikista vaikein päivä, hän otti päiväkirjan esiin ja luki edellisiä tekstejä. Ne helpottivat. Saivat jopa joskus hymyilemään.

Teksti on fiktiivinen!