Istun aulan penkillä. Katse on suunnattuna lattiaan. Ihmisiä menee ohi, joku istuu jopa viereenkin. Kukaan ei kuitenkaan kysy -Miten menee? Kasvoillani ei näy aamuisesta hymystä jälkeäkään. Jos joku uskaltaisi katsoa silmiin, saattaisi hän jopa nähdä niissä sen mustan kuilun, joka on tällä hetkellä elämääni. Paha olo myllää sisällä voimakkaana. Ehkä voimakkaampana kuin ennen. Nousen ylös ja ryntään portaat alas vessoille. Lukitsen yhden vessankopeista ja istun sen kannelle. Silmistä valuvat kyyneleet. Ei tässä näin pitänyt mennä.
-Älä pelkää, että paljastat itsesi. Pelkää ennemminkin sitä, etteivät muut sinua löydä.
Sanat vyöryivät kuin tulvana suustani. Ei ollut mitään, mikä olisi pidellyt niitä kaikkia asioita enää sisälläni. Lopulta tuli vain helpotus. Onneksi edes joku oli huomannut mielialani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤