ei mitään vieläkään

Lukion viimeinen vuosi oli mennyt hetkessä. Kirjoitukset olivat ohi. Ne olivat menneet hyvin. Anni oli huojentunut siitä, mutta oli stressinkin aihetta. Koko kevään hän oli odottanut malttamattomana kirjettä, joka kertoisi pääsisikö hän yliopistoon opiskelemaan psykologiaa. Se oli ollut monen vuoden haave. Unelma, joka rikkoutuisi niin helposti. Joka aamu hän käveli postilaatikolle toiveikkaana. Avasi sen ja näki vain sanomalehden ja kirjeitä, jotka oli suunnattu äidille. Ei mitään vieläkään.

Johan pysäytti auton Annin viereen. Hän istui etupenkille hymyillen.

-Mihin sää oikein viet mua?

-Kohtapa näät, Johan sanoi ja virnisti.

Anni laittoi cd-levyn soimaan ja he kuuntelivat hiljaisuudessa siioninlauluja. Yksi lauluista oli hänelle se kaikista rakkain.

Anni pidätteli kyyneleitä. Johan kosketti pikaisesti hänen kättään, jonka hän oli huomaamattaan puristanut nyrkkiin.

-Isä ois tykännu susta varmasti, Anni sanoi ja hänen äänensä hiipui hiljalleen lauseen mukana.

-Mm. Se ois susta varmasti ylpeä, ku oot nuin ihana ihminen.

Johan irrotti avaimet ja auto hiljeni. He astuivat ovista ulos ja kävelivät sitten käsikädessä polkua pitkin.

-Onko tuttu paikka? Johan kysyi hymyillen.

-On. Täällähän me käytiin riparilla vaeltamassa.

-Niin, ja näin sut ensimmäistä kertaa.

-Siitäki on jo aikaa. Muistan, ku sitte sen vuoden riparitapaamisessa tajusin, että tykkään susta. Ajattelin, että seki ihastus hiipuu edellisten tapaan ja unohan sut. Niin ei kuitenkaan käyny ja nyt ollaan tässä.

Hymyilytti. Vaikka muutamia vuosia sitten ei ollut toivoa tulevaisuudesta. Ei luottamusta, että asiat menisivät niinkuin niiden pitäisi mennä, niin silti tänään Anni oli onnellinen. Hän olisi halunnut katsoa sitä yläasteikäistä Annia silmiin ja sanoa, että sinä selviät. Silloin hän ei olisi uskonut, että seisoisi tänään tässä. Katselisi maailmaa kuin eri ihmisen silmin. Hymyilisi ja sanoisi, että on onnellinen.

harhaanjohtava otsikko, mutta nii.. teksti on fiktiivinen!