sunnuntai 16. lokakuuta 2016

masennus, ehkä?


Masennus muutti mua. Muutuin koko ajan vain huonompaan ja huonompaan suuntaan. Mä suutuin tosi herkästi. Jos joku asia ei mennyt niinku mä olisin sen halunnut menevän, syytin ittee aina kaikesta. Ennen rakastin piirtämistä, mutta yhtäkkiä aloin vihaamaan sitä. En kestänyt, että epäonnistuin jossain. Muutuin tosi hajamieliseksi. Jos äiti tai isä pyysi mua laittamaan tiskit tai viemään pyykit ulos kuivumaan, saatoin sanoa, et luen vaan tän sivun, tai teen ihan kohta, mutta lopulta kuitenkin vaan unohdin sen. Unohtelin tosi paljo asioita. En muistanut millon olin viimeksi syönyt, tai oliko koulusta tullut läksyä. Saatoin unohtaa, että seuraavana päivänä oli englannin sanakoe, tai että mun piti täyttää joku lappu opettajalle. Ehkä mun pää oli vaan niin täynnä, et sieltä oli pakko hävittää jotain. Välillä tuntu, niinku ois seilannu aalloilla myrskyisenä yönä. Päivät meni niin sumussa, että kun elin tiistaita, olikin jo torstai.

Kuuntelin aina katkerana niitä, jotka kerto niitten unelmia. Muistan, ku yhellä äidinkielen tunnilla opettaja käski meidän kertoo kaks suurinta unelmaa tai haavetta. Kun tuli mun vuoro, en keksinyt mitään. Mulla ei ollu tulevaisuutta, tai sitten mä en vaan nähnyt sitä. Tuntu liian pelottavalta ajatella, et millaista oma elämä vois olla kymmenen vuoden päästä.
     

Jossain vaihees harrastuksissa käyminen alko tuntumaan liian raskaalta. Yksitellen mä lopetin niitä. Vain muutamat jäi. Ne, joista en kehdannut vanhempien maksamisen takia jäädä pois. Tuli hirveen surkee ja epäonnistunut olo. Harrastusten jättäminen pois tuntu jotenki kaiken lopulta. Tuli sellanen olo, et en mä pystynyt tähänkään, mutta silti loppujen lopuks tuli vaan helpotus.

Aloin näkee itteni heikkona ja huonona. Näin muut tosi vahvoina ja onnellisina ihmisinä. Vertailin aina ittee muihin. Näytti, että muilla meni aina paremmin, ku mulla. Facebook kuvista loisti hymy. Oli seurustelevien parien kuvia. Oli sisarusten kanssa otettuja kuvia. Mun profiilikuvassa hymyilin. Hymyilin epäaitoa hymyä. Sellasta, jonka olin vaan tottunu vetämään kasvoille sillon, ku en halunnu et kukaan näkee mun sisälle.  

Silloisten kavereiden kans meni välit. En vaan enää jaksanut kysellä kuulumisia. Kotona tuntu, et vanhemmat halus mulla menevän huonosti. Tuntu, et ne ei koskaan sanonu mitään hyvää. Aina olin se laiska. Se, joka ei jaksanu tehä koskaan mitään. Se, joka yritti päästä mahdollisimman vähällä. Joskus, kun ei ahistanu, eikä tullut paha olo, siivosin keittiön tai olohuoneen. Keksin jotain juttuja, mistä vanhemmat yllättyis tai ilahtuis. Tuntu, et ne ei koskaan ees huomannu niitä juttuja. Koskaan ei tullut yhtäkään kiitoksen sanaa. Ei sitä vaan voinu sanoa, et siivouspäivinä tuli niin voimaton olo.  
Semmonen pahan olon ja ahdistuksen sekoitus. Ei sitä voinu selittää, että hampaitten pesu tai suihkussa käyminen tuntu päivän saavutuksilta. Tuli sellanen olo, niinku ne ois halunnu lytätä mun itsetuntoo, mutta ei sitä kyllä kovin paljoo alemmas ois voinu ees saada, niin syvällä se jo oli.

teksti on fiktiivinen

Moni ihminen sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä masennukseen. Jos sun mieliala alkaa olemaan pitkään alhaalla ja elämä tuntuu menettäneen merkitysen, hae apua. Avun hakeminen voi tuntua aluksi liian isolta jutulta, ja voi olla vaikee mennä juttelemaan ammattiauttajalle. Välttämättä heti ei löydy juuri sitä ihmistä, joka osaa auttaa sua, mutta varmasti loppujen lopuksi avun hakemisesta on sulle vaan apua. Elä pelkää liikaa ottaa yhteyttä esim. terveyskeskukseen. Netissä on myös paljon sivustoja, jonne voi laittaa kysymyksiä, ja joihin ammattilaiset vastaavat. #nuortenlinkki

10 kommenttia:

  1. Tärkeä aihe ja hyvin kirjotettu postaus��

    VastaaPoista
  2. Oon onnellinen että oon jo melkeen päässy yli tosta kaikesta, mut nuo sanat tuntu silti, ja tuntuu ehkä vielä pitkään. Tosi hyvin kirjotettu teksti. Oot ihana Mattis! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mää oon onnellinen sun puolesta ❤️ Oi kiitos, tää lämmitti mun sydäntä!

      Poista
  3. Okei, tää on pari vuotta jo vanha, enkä tiiä näkeekö kukaan ees tätä kommenttia enää. Nuo lähes kaikki, tuntu niiin siltä kun olis kirjotettu suoraan mun elämästä. Tosin vaan tässä se oli hieman vakavemmasti. Mun arki vaihtelee tosi paljon, se on nykyään sitä, että oon koneella, puhelimella, syön tai oon kavereitten kanssa. Onneksi mulla on ihania kavereita, joilla riittää aikaa mulle vapaa-ajallaki. Tuo, tekee vihdoin jotain hyvää, kukaan ei edes huomaa. Ja esimerkiksi just äsken, oli aika masis fiilis, sit kuuntelin yhtä hyvää biisiä, tuli vähäksi ajaksi ihana olo ja jaoin sen fiiliksen someen, ja yks kaks ihan paska fiilis... Mä en tiedä olenko mä onnellinen vai allapäin, ja haluaisin kovasti tietää. Joskus mietin, kuinka hyvin mulla oikeasti menee ja niinku oon vaa sillee elän täydellistä elämää, mut sit muistan, kuinka itkin ja kirjoitin viime iltana paperille, "nukkuisimpa vit** pois täältä vi*** helv*****". Ja syys tolle ⬆, on just se kun en tiedä kuka olen, mitä teen, ja kaikista eniten vaikuttaa, ulkonäköni. *Oikeasti joskus pidän itsestäni.* mutta suurimmaksi osaksi vihaan itseäni.
    Ehkä pitää vain odotella kunnes tää helvetin myrsky lopettaa ton riehumisen mun sisäl.

    Haluun lisää viel, haluisin viillellä, mut en oo varma uskallanko ja tiedän että asiat menisi siitä vain huonompaan suuntaan. Mutta nyt kun miettii niin ihan hyvin viiltely vois helpottaa mua, jättäsin kaiken rankkasateen taakseni, aloittaisin puhtaalta pöydältä...
    Ja tiedän varsin hyvin että tää on ihan pikkujuttu, mutta en oo tällä tavoin purkannut mun tunteita koskaan, ja tää helpotti mua... ❤

    -ei tiedä itsekkää

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkee kuulla, et sulla on ystäviä. Niitten arvoa ei aina tommosessa tilanteeessa edes osaa ymmärtää tai arvostaa.

      Muistan hyvin tuon fiilisten vaihtelun. Hetken hyvä olo ja sitten sitä taas putoaa korkealta ja kovaa. Sitä se meinaa olla. Seilaamista aalloilla ja tuntuu, ettei koskaan pääse rantaan.

      Mulla oli kans vahvasti tunne, etten mä tunne tai tiedä kuka mä oon. Sitä on vaikea selittää jollekkin, joka ei oo koskaan kokenut sitä. Oma identiteetti ja minäkuva vääristyy niin paljo, et on vaikea hahmottaa, kuka oikeastaan on ja mitkä ajatukset on niitä omia ajatuksia ja mitkä taas masennuksen tuomia vääristyneitä ajatuksia.

      Haluaisin halata sua ja sanoa sulle ihan face to face, et sun elämä kyllä helpottuu ajan kans. Sun pitäis vaan nyt saada apua. Oli se sitte vanhemmilta, ystäviltä tai ammattiauttajilta. Ihmisten on vaikee auttaa, jos ne ei tiedä mistään oikeastaan mitään. Tai en mä tiedä, jos oot kertonut, mutta kuitenkin.

      Ulkonäköön sokaistuu jollain tasolla, ku some antaa niin vääristynyttä kuvaa siitä, millanen pitäis olla. Kiinteä vatsa, kauniit kasvonpiirteet jne. Mut muista, et monen ihmisen mielestä sä olet kaunis.

      Ja muista, ettei kuolema/itsemurha oo ikinä vaihtoehto. Samat sanat viiltelyyn. Jos sä kerran viillät, niin sä viillät pian uudestaan.. ja se kierre vaan jatkuu ja jatkuu. Elämä on elämistä varten. Elä tee siitä itelle yhtään sen vaikeempaa ku se on nyt.

      Oot rohkee, ku uskalsit kirjottaa kaiken tuon. Arvostan sitä paljon. Iso halaus täältä ja jos vaan yhtään tuntuu, ni mulle voi laittaa viestiä somessa. Paljon tsemppiä! ❤

      Poista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤