oma itseni

Mä.

Olen.

Uskovainen.

Nyt se on sanottu, vaikka ehkä sen on voinut arvata tai olettaa. Mistä mä tiedän. 

Aloitetaampa ihan alusta. 

Mä synnyin lestadiolaiseen perheeseen. Mulla oli kolme isoveljeä ja kaks isosiskoa, sekä äiti ja isä. Myöhemmin syntyi sitten vielä kaksi pikkuveljeä ja -sisko.

Kuljin pienenä perheen mukana seuroissa ja sitten rauhanyhdistyksellä tai jonkun perheen kotona pyhäkoulussa. Pyhäkoulussa käy alle kouluikäiset ja sitten ala-asteikäiset. Siellä on alkurukous, lyhyt raamattuhetki, loppurukous ja lauletaan muutama laulu.

Yläasteella aloitin raamattuluokassa käymisen. Muuten oikeastaan samanlaista, mutta siellä oli monesti kysymyksiä, joihin vastattiin tai keskustelua aiheesta.

Nykyäään mä käyn nuortenilloissa, joissa puhuja pitää puheen, jonka jälkeen keskustellaan. Nuorteniltakylä on taas pelkästään kyläilyä jonkun kodissa, jossa voidaan laulaa, pelata tai muuten vain jutella arkisista asioista.

Mulla oli pienenä niin lestadiolaisia kuin ei-lestadiolaisia ystäviä ja kavereita. Mulla oli aika normaali lapsuus, mutta toki meidän kotona ei ollut telkkaria, eikä vanhemmat juoneet. Siinä mielessä oon saanut elää myös aika turvallisen lapsuuden.

Vanhempana oon etsinyt ja kokeillut omia rajoja. Koittanut kannatteleeko usko mua läpi elämän. Miettinyt onko Jumalaa olemassa vai ei. 

Kävin rippikoulun Kuusamossa. Se oli vaellusripari. Meitä oli jotain 26 muistaakseni. 13 tyttöä ja 13 poikaa. Siihen päälle isäntä, pappi, kanttori, teologi ja isoset. Rippikoulu oli mulle samaan aikaan yks parhaita kokemuksia siihen mennessä, mutta myös yks rankimpia viikkoja mun silloisen henkisen jaksamisen kannalta. Koin kuitenkin vahvasti, että mun usko vahvistui ja ymmärsin miksi on niin tärkeää pysyä uskomassa.

Ysiluokan jälkeen menin Ranuan kristilliseen kansanopistoon, jossa suurin osa oli lestadiolaisia. Se oli uskon kannalta helppo vuosi. Olla ihmisten kanssa, jotka uskovat samalla tavalla. Ei tullut juurikaan tilanteita, joissa olis pitänyt miettiä teenkö näin vai nuin.

Meillä ei ole syntilistaa, eikä kotona tai rauhanyhdistyksellä merkata ylös mitä kukin on tehnyt väärin. Meitä ei rangaista tai kohdella millään tavoin väärin, jos päädytään valitsemaan eri tie. 

Se, että vanhemmat hylkäis lapsen, joka kieltää uskon, ei oo totta. (Ainakin toivon niin.) Mun sisaruksista osa on kieltänyt uskon, eikä se ole muuttanut vanhempien tai sisarusten välistä rakkautta heihin mitenkään. 

Usko on henkilökohtainen. Sinä ja vain sinä, päätät uskotko vai et.

Voin rehellisesti sanoa, etten kokis olevani näin onnellinen, jos en olis uskomassa. Se antaa mun elämään turvaa ja rauhan tunnetta. Mun on helpompi luottaa tulevaan. On tapahtunut paljon asioita, joita en voi koskaan järjellä ymmärtää (esimerkiksi kesällä matkustin yksin Minneapolikseen ja mun viereen lentokoneessa istu islannin vaihdon jälkeen kaks samalla tavalla uskovaa tyttöä), mutta ne antaa mulle uskoa siitä, että Jumala on olemassa.

Vuoden tärkeimpiä kohokohtia on suviseurat ja maakunnalliset seurat. Siellä näkee suuren joukon tuttuja, ystäviä, kavereita ja sukulaisia. Siellä saa olla hetken ilman paineita siitä, että mä olisin muiden silmissä jotenkin outo tai erilainen. Siellä keskellä sitä ihmismassaa mä pystyn olemaan täydestä sydämestäni oma itseni.



Jos joku asia mietityttää, niin kysy ihmeessä!