kehosi on kaunis

Ala-asteella se siro, hoikka ja painokäyrän alapuolella kulkeva minä, sai usein kuulla, miten mun vatsalihakset näkyy ja että mun kroppa näyttää hyvältä.

Tunsin mun kehon omaksi. Mulla oli hyvä olla itseni kanssa. Mutta kaikki kuitenkin muuttui yläasteella, kun murrosiän mukanaan tuomat muutokset saivat mun painon nousemaan ja reidet kasvamaan. Puntarilla käynti alkoi ahdistaa, vaikka painokäyrän mukaan sen pituisena olin ihan normaaleissa lukemissa. Läheisten ystävien kipuilut oman kehon kanssa heijastuivat siten, että rivien välistä ymmärsin myös mun olevan jotenkin vääränlainen. Aloin peitellä välitunneilla reisiä ja vatsaa käsillä. Ahdistuin vaatteista, jotka päällä vatsalla oli tilaa hengittää. Joinakin päivinä jätin ruokia syömättä ja elin pelkällä leivällä, jotta keho muuttuisi takaisin sen alakoulussa olleen tytön mittoihin.

Kun viikon syömättömyyden jälkeen koin sellaiset vatsakrampit, että pelkäsin kuolevani mahassa olevaan kasvaimeen ja äiti oli sitä mieltä, että mulle pitäisi kohta varata aika lääkärille, tajusin alkaa taas syömään ja vatsakivut hävisivät, päätin, etten enää koskaan tekisi itselleni samaa uudestaan.

Yläaste ja murrosikä jättivät kuitenkin jälkensä. Yhä edelleen kamppailen sen kanssa, että toisinaan olo omassa kropassa ahdistaa ja on vaikea löytää sellaisia vaatteita, joissa olisi hyvä olla. Tunnen surua siitä, miten monet muut käyvät elämässään läpi samankaltaisia asioita ja uskovat olevansa jotenkin vääränlaisia. Vaikka sitä ei ehkä uskoisi, lähipiirissäsi on varmasti joku sellainen, josta ulospäin tulee sellainen olo, että tuolla ei ole mitään syytä olla tyytymätön omaan ulkonäköönsä, saattaa se ihminen kuitenkin käydä sisimmässään suurta kamppailua ja kokea, että hän ei riitä itselleen. Joskus oma mieli on pahin vihollisemme. Voi kun osaisimme katsoa itseämme peilistä hyväksyvästi ja luottaa siihen, että kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme.