varjele kaikelta pahalta #81

Rappukäytävä on pimeä. Hapuilen seinää pitkin portaikkoon ja toivon, etten matkan varrella ulos törmää mihinkään tai keneenkään. Sydän tuntuu puristuneen kasaan ja hengittäminen tekee kipeää. Päässä vilisee muistoja kuin vanhoina filmirullina, enkä saa niistä otetta vaikka yritän.

Kaikkialla on hiljaista. Kuin koko maailma olisi juuri tänään päättänyt pysytellä sisällä. Olen vähällä paeta takaisin kämpälle, kun näen metsänvihreään toppatakkiin pukeutuneen hahmon nojaavan viereisen rakennuksen seinään, mutta epäröidessäni muutaman sekunnin ajan, Matias kerkeää kääntyä ja huomata mut. Se laskee hupun päästään ja harppoo lumisen kadun yli mua kohti. Ja sitten se on siinä. Niin lähellä, että voisin kurottautua siirtämään hiussuortuvan sen silmiltä. Sekin hetkellinen ajatus riipii sydäntä.

- Sä halusit jutella, Matias lopulta sanoo.

- Niin... sanon ja pakotan kyyneleet pysymään poissa.

- Saanko mä arvata mistä on kyse? se kysyy ja näen sen leuan värähtävän.

Suljen silmät ja nyökkään, vaikka koko kroppa on lukittunut paikalleen ja tuntuu siltä, että jalat pettävät kohta alta.

- Sä et enää halua olla yhdessä mun kanssa, Matias sanoo ja pitää pienen tauon ennen viimeisiä sanoja.

Sanat kuivuvat huulilleni, kun katson sen syvälle poraaviin silmiin. Niissä on jotain sellaista tuskaa, että omani tuntuu mitättömältä sen rinnalla.

Sekin on hiljaa. Työntää vain hetken päästä punertuviksi värjäytyneet kädet syvälle takkinsa taskuihin.

- Jokin aika sitten mä olisin vielä sanonut, että jaksan yhä odottaa, se sanoo ja huokaisee syvään.

Näen, miten se räpyttelee kyyneleen pois.

- Mä tiedän, vastaan melkein kuiskaten.

En pysty sanomaan muuta. Mitkään sanat eivät voi lohduttaa toista siinä hetkessä.

- Voitko kuvitella, että mä uskottelin itselleni, ettei mun enää koskaan tarvitsisi olla tällaisessa tilanteessa. Halusin uskoa, että kaikki nämä tunteet merkitsi sitä, että meidän oli tarkoitus pysyä aina yhdessä, se sanoo ja kääntää katseensa poispäin musta.

Matiaksen hartiat ovat painuneet lysyyn ja sen koko olemuksesta huokuu lohduttomuus.

- Tää tuntuu varmaan susta valheelta, mutta niin mäkin halusin uskoa. Mua pelottaa ajatus, miten monta kertaa ihminen voi olla onnellisimmillaan ja heti perään joutua myöntämään, että näin ei voi sittenkään jatkaa, sanon ja purskahdan itkuun.

- En mä halunnut, että tässä käy näin. En mä halunnut, että suhun koskaan sattuu. Yöllä mä mietin, että ihan sama, vaikka muhun sattuis koko loppu elämän näin paljon, jos sä vaan voisit elää onnellisena. Millään ei oo mitään merkitystä. Ei millään, kun mä tiedän, että on mun syy, että suhun sattuu, sanon ja peitän kasvot käsiini.

- Välillä mua pelottaa, että teen itselleni jotain. Mulla on niin paha olla. En oo koskaan ollut näin hukassa itseni kans. Mä en tiedä mitä mä teen tässä elämässä ilman sua. Kaikesta huolimatta mä edelleen rakastan sua, jatkan, kunnes ääni lopulta särkyy.

- Lili... Matias sanoo ja sen äänestä kuultaa huoli.

Se irrottaa kädet mun kasvoilta ja nostaa hellästi mun leukaa ylös.

- Tiedätkö en mäkään välitä. Ihan se ja sama oonko ihan paskana huomenna ja ikuisuuden sen jälkeen, mutta sä et saa tehdä itsellesi mitään.

Matias halaa mua. Se puristaa niin lujaa, että kylkiin sattuu, mutta mä en välitä. Painaudun sitä vasten ja annan kaiken sen turrutetun kivun hyökyä päälle. Ja jossain syvällä sisimmässäni toivon, ettei se hetki päättyisi koskaan.

Mutta eihän niin tietenkään tapahdu. Matias päästää mut halauksesta, mutta pitelee mua yhä käsistä kiinni.

- Lili tiedätkö mitä? Mä uskon, että vaikka just nyt en osaa kuvitella minkäänlaista tulevaisuutta ja mun sydän on tuhannen palasina, me molemmat ollaan ansaittu onnellinen elämä. Kyllä kai tästä selviää. Jos ei vuoden tai kahdenkaan päästä niin joskus. Ehkä me törmätään joskus vanhoina kadulla ja muistetaan, että joskus ennen me tehtiin toisemme maailman onnellisimmiksi.

Matiaksen sanat ovat liikaa. Miten kukaan voi sanoa mitään sellaista kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sille.

- Mä pelkään, että menetän sut ja teidät kaikki...

Matias silittää kämmenselkääni ja pakottaa mut kohtaamaan sen katseen.

- Me ehkä menetettiin toisemme, mutta ei kai sen tarvitse tarkoittaa sitä, että menettäisit meidät kaikki, se sanoo hiljaa ja nielaisee.

Ja jostain syystä haluan uskoa sitä.

- Matias... saanko mä vielä kaikesta huolimatta uskoa?

Se laskee käden mun hartialle ja kyyneleet kimaltavat sen silmissä, kun se vastaa - Jeesuksen nimessä ja veressä.

Siunaan sen pyynnöstä vielä sitäkin ja katselen miten se ylittää kadun, huiskauttaa sitten kerran hyvästiksi ja häviää kadunkulmaukseen.