varjele kaikelta pahalta #80

Julle pakottaa mut palaamaan takaisin autiotupaan. Se hokee, ettei siitä ole apua kenellekään, jos mä palellutan itseni ja saan kaiken lisäksi keuhkokuumeen. Vänkään hetken vastaan, mutta Julle ei ota vastaväitteitä vastaan. Se tarttuu takkini hihasta kiinni ja kiskoo mut perässään sisälle. 

Uni ei kuitenkaan tule. Julle nojaa vartiopaikallaan seinään ja heittää tasaisin väliajoin lisää puita pesään. Se on näköjään päättänyt antaa muiden nukkua ja hoitaa hommat muiden puolesta. 

Yö tuntuu tiivistyvän. Pimeys nielaisee ulkona vielä hetki sitten erottuneet puut ja jättää meidät syleilyynsä. Päässäni vilisee miljoona ajatusta, mutta pakotan ne väkisin pysymään poissa sillä mikään niistä ajatuksista ei ole onnellinen. 

Jullekin on päättänyt vaipua hiljaisuuteen. Sen painuneet hartiat ovat ainoa syy, josta tiedän, että sekin ui syvissä vesissä. Meistä kummastakaan ei ole kuitenkaan rikkomaan jäätä, joka on kasvanut väliimme. Ehkä on kaikkien kannalta paras niin. Olenhan satuttanut tässä elämässä jo ihan tarpeeksi ihmisiä.

Vasta aamuauringon säteiden levittyessä metsäaukiolle, Julle liikahtaa. Se kääntää katseensa muhun ja sen silmissä on jotain sellaista tuskaa, jota en toivoisi kenenkään joutuvan kantamaan. Ja siinä hetkessä mä tiedän, että paluuta entiseen ei enää ole. On vain ovia, joista voi kulkea eteenpäin ja joiden takana olevaa maailmaa ei kukaan pysty ennustamaan. 

Pudistan melkein huomaamattomasti päätäni ja päästän koko yön kantamani tuskan valloilleen. Kyyneleiden mukana tulee viha, katkeruus ja suru. Sellainen loputon epätoivon tunne, joka jäytää sisimmässäni vielä silloinkin, kun Matias vetää makuupussinsa vetoketjun auki ja toivottaa mulle hyvät huomenet, enkä mä kykene vastaamaan sen hymyyn. 

Viimeinen vaellusosuus menee sumussa. Kuljen porukan perimmäisenä ja sanon haluavani nauttia rauhassa maisemista. Muille selitys menee läpi, mutta Julle vilkaisee mua kerran ja kohottaa kulmiaan. Anna mun hetki kuvitella, ettei tää kaikki koskaan pääty, yritän viestittää sille sanoitta. 

Lili, sä tiedät, ettei sellaista maailmaa ole olemassa, se tuntuu sanovan takaisin. 

Nielaisen ja kumarrun sitomaan kengännauhoja, joissa ei ole mitään vikaa. Kun viimein kohottaudun ylös, Julle on jo hävinnyt mutkan taakse muiden perään. 

Rinkka hiertää hartioita ja tuntuu jokaisella askeleelta kuin se olisi täynnä tiiliskiviä. Annan itseni velloa ajatuksessa, että olen ansainnut kaiken sen fyysisen kivun. Ainakin se jättää päässäni tilaa keskittyä vain siihen, miten selviydyn parkkipaikalle asti. Ja kun viimein polun päässä näkyy hahmoja, jotka makaavat maassa rinkka tyynynään, annan muiden luulla märkien poskien tarkoittavan hetki sitten vuodatettuja onnenkyyneleitä. Vain Jullen tietäväinen katse muistuttaa siitä, etten voi salata siltä niiden oikeaa alkuperää.