varjele kaikelta pahalta #78

Taivas väreili tähtimeren loisteessa. Metsä oli pilkkopimeä, mutta kuun luoma silta jätti hankeen kuin reitin, jota pitkin olisi voinut kulkea sitä kohti. Julle oli pysähtynyt joukon etummaisena, laskenut rinkkansa alas, kaatunut selkä edellä pehmeään lumikinokseen ja jäänyt makaamaan siihen. Ja muut olivat seuranneet sen esimerkkiä perässä. Oli aavemaisen hiljaista ja vain hengityksen tuomat huurteiset höyryt pakkasilmaa vasten muistuttivat, että jokin häiritsi yön levollista tunnelmaa.

Matiaksen käsi hipaisi omaani kuin varmistaakseen, että olin yhä siinä. Enkä kyennyt vastaamaan sillä jokin riipaiseva tunne mahanpohjalla sai mut räpyttelemään silmiin kihonneita kyyneliä tuijottaesssani tähtikuviota suoraan yläpuolellani.

Kassiopeia.

Viisi kirkasta pistettä tummaa yötaivasta vasten. Viisi vierelläni kulkevaa ihmistä, joista oli tullut näiden vuosien varrella perheeni. Ja jostain syystä pelkäsin, että se kaikki voisi vielä särkyä.

Vilkaisin oikealla puolellani makaavaa hahmoa, joka oli kääntynyt katsomaan mua.

Aada kallisti päätään ja tuntui kuin se olisi kysynyt - onko kaikki okei? Ja mä sain vaivoin nyökättyä sille takaisin, että kyllä mä olin, vaikka sisimmässä vellova suru oli ottanut mut valtaansa.

Severi oli viimein se, joka rikkoi hiljaisuuden. Se nousi istumaan, hengitti hetken syvään ja sanoi sitten meidän kaikkien puolesta, että oli aika jatkaa matkaa.

- Mä olisin hetken päästä kaivanut makuupussin esiin ja jäänyt tähän yöksi, kun näytti, että te kaikki jäädyitte sinne hankeen kiinni, Julle sanoi ja virnisti perään.

Pyöräytin silmiä ja tuhahdin sen suuntaan.

- Älä viitsi asettaa itseäsi ylemmäksi. Tää koko homma oli sun idea, vaikka ei siinä, kyllä mä pidän tähdistä ja teistäkin. Tai, no tuon kommentin jälkeen ehkä vielä hitusen susta, Julius.

Maiju oli jo hilannut rinkan selkäänsä ja katseli nyt Jullea, josta näki, että sen olisi tehnyt mieli kuitata jotain sille takaisin, mutta Severi oli laskenut käden varoittavasti sen olkapäälle, joten Julle pysyi hiljaa.

Olisin nauranut ääneen, mutta pihahdustakaan ei tullut. Kerrankin Julle sai maistaa omaa lääkettään.

- Mä alan pikkuhiljaa uskoa, että kun tästä reissusta kotiudun niin mua ei hetkeen näy missään. Tarvitsen ainakin viikon hermoloman tästä porukasta, Matias mutisi, mutta sen äänestä kuulsi nauru.

- No niin. Nyt tää taas alkaa. Yllättyikö kukaan?

Aada oli nostanut kätensä ylös kuin sovinnon merkiksi, mutta senkin suupielet nykivät.

Nousin hitaasti ylös. Kyyneleet olivat kuivuneet takin kaulukseen, mutta ympäristö näytti vielä sumealta. Matias oli hävinnyt Severin perään vedenheittoreissulle ja Aada ja Maiju olivat syventyneet keskusteluun selkä muhun päin.

Nieleksytti. Möykky rinnassa tuntui kasvavan. Se puristi jo jokaisella sisäänhengityksellä.

- Lili? Jullen ääni oli niin hiljainen, että se melkein hukkui Aadan ja Maijun puheen alle.

Mä en vastannut. En vain pystynyt.

Julle harppoi ne vaivaiset metrit mun luo ja kiersi kädet mun ympärille.

- Hengitä, jooko?

Sen äänessä oli ripaus huolta.

Ja se jos jokin avasi viimein padot mun sisältä. Itku vavisutti koko kehoa, kun painoin pääni sen olkapäätä vasten ja annoin kaiken kivun vyöryä ylitseni.

Hetken päästä tunsin kahden muun painautuvan mua vasten ja rutistatavan koko painollaan. Ja siitä ei mennyt kauaa, kun vielä neljät kädet etsivät paikkansa porukan ympäriltä.

Olimme siinä niin kauan, että itku tyyntyi ja hengitykseni oli tasaantunut. Muut siirtyivät kauemmaksi ja jättivät mut ja Matiaksen kahden.

- Anteeksi, Matias kuiskasi pyyhkiessään viimeiset kosteat juovat kasvoiltani.

- Ei Matias, ei sun tarvitse pyytää anteeksi, vastasin sille ja annoin katseeni eksyä sen silmiin, jotka tuntuivat värähtelevän jonkin suuremman voiman vuoksi.

- Mä en huomannut, että sulla oli paha olla, se sanoi ja näin sen hartioiden lysähtävän hitusen.

- Silti, sanoin ja jatkoin sitten - Ei se johtunut susta.

Matiaksen ripsiin oli takertunut jäinen kide. Oli alkanut sataa lunta.

- Musta tuntuu aina vaan niin pahalta, jos nään, että sulla ei oo kaikki hyvin, se sanoi ja huokaisi syvään.

- Eikä sekään ole musta kivaa. Mutta en kyllä voi väittää, etteikö se kuuluis tähän kaikkeen, kun välittää jostain ihmisestä niin paljon, että sydämeen sattuu jo ajatuskin, mitä kaikkea toinen voi tuntea, sanoin ja annoin itselleni luvan käpertyä sen toppatakkia vasten.

- Voi pahus, Matias sanoi, vilkaisi taaempana seisoskelevaa porukkaa ja jatkoi - Ne taitaa jo odottaa meitä.

Katselin lumisateen läpi neljää hahmoa, joista yksi mustiin pukeutunut huitoi käsillään meitä kohti.

- No, ei anneta niiden odottaa, sanoin ja päästin haluttomasti Matiaksesta irti.

- Ne alkaa vielä kuittailla, että miksi me ei menty jo aiemmin naimisiin, se sanoi ja hymynkare sai sen koko kasvot hehkumaan.

- Joko sua kaduttaa, että lupasit jaksaa talven yli? kysyin siltä, kun olimme nostaneet rinkat selkään ja lähteneet tarpomaan hangessa muiden luo.

- Ei, se vastasi ja jatkoi - Entä sua?

Pudistin päätäni.

Vaikka hetkittäin seurustelu oli tuntunut rankalta ja oli ollut vaikea luottaa siihen, että evankeliumi hoiti kipeitäkin asioita, en olisi halunnut kiirehtiä naimisiin. Tätä aikaa ei saisi enää koskaan takaisin.

- Jatketaanko matkaa? Severi kysyi, kun saavuimme sen rinnalle.

- Pakkohan se on. Onneksi enää vaivaiset pari kilsaa, Matias vastasi ja sytytti otsalampun katsoakseen karttaa.

Lumisade oli muuttunut niin sankaksi, että välillä näki paremmin kulkea ilman valoa. Seurasin vain edessä tarpovan Maijun selkää ja toivoin, että majapaikassa oleva kamiina alkaisi nopeasti lämmittää, jotta kohmeessa olevat vaatteet kerkeisivät yön aikana sulaa ja kuivua.