varjele kaikelta pahalta #77

Lokakuu yllätti koleudellaan niin kuin joka ikinen vuosi aiemmin. Tuuli riepotteli puista pudonneita lehtiä katujen yllä ja saderintamat olivat enemmän tuttu kuin harvinainen näky, jos sattui katsomaan ikkunasta ulos.

Alkuviikko oli kulunut soitellessa pappeja läpi. Osalla oli kesä täyttynyt jo hyvissä ajoin rippikouluista, osalla matkan pituus ja majoituksen järjestäminen olivat nousseet esteeksi. Mua tilanne stressasi, Matiasta ei tuntunut papin puuttuminen hetkauttavan. Se oli muutenkin ottanut rennomman suhtautumisen hääjärjestelyiden suhteen, eikä se toisaalta kyllä yllättänyt mua. Sille ei ollut väliä missä kirkossa meidät vihittäisiin tai minkälaisia koristeita juhlatilassa tulisi olemaan. Lähinnä sitä kiinnosti vieraat, joita me oltiin alustavasti jo keretty miettiä. Lista tosin tuntui pidentyvän päivä päivältä, eikä meillä ollut mitenkään mahdollista pyytää reilua sataa viittäkymmentä ihmistä. Olisi pakko pystyä karsimaan jostakin päästä.

Valutin veden ämpäriin ja lorautin yleispesuainetta sekaan. Kämppä kaipasi siivousta ja mun mieli järjestystä sen kaiken kaaoksen keskellä. Nappasin siivouskaapista luutun ja pudotin sen ämpäriin. Sitten puristelin siitä ylimääräiset vedet ja aloin hommiin. Pölyt saivat kyytiä, samoin mehutahrat, jotka huomasin keittiön lattiassa. Cd-soittimessa pyöri Pietarin oratorio. Sanat olin ajansaatossa oppinut muistamaan ulkoa. Se oli yksi harvoja levyjä, joista isä oli todella pitänyt.

Olin niin vauhdikas, että en edes kuullut ulko-oven käyvän ja askelten siirtyvän ovensuuhun. Lauloin vain antaumuksella mukana sitä kohtaa, missä Pietari alkoi vajota veteen ja huusi hädissään apua Jeesukselta.

- Onko tää joku häiden yllätysnumero?

Käännyin ja näin Matiaksen virnuilevan ovensuussa.

- Sinä senkin!.. vastasin sille muka raivoissani.

Poimin rätin sankosta ja tähtäsin sillä Matiasta, joka kerkesi juuri ja juuri pois alta. Rätti osui sen sijaan seinään, josta se valui lattialle ja jätti perässään vesinoron.

Matias nosti rätin, pudotti sen ohimennessään takaisin sankoon ja kaappasi mut tiukasti syliinsä.

- Ootko sä ihan varma, ettet halua esiintyä? se kysyi kuiskaten korvaani, mikä sai mun kehon värähtämään kutituksesta.

- Sä tiedät varsin hyvin, että mä vihaan esiintymistä, sanoin sille ja yritin samalla vääntäytyä irti sen otteesta.

- Sä häiritset mun siivousta, jatkoin, kun se ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen.

- Lili, odota vähän. Mulla on sellainen olo, että voisin vaan olla tässä koko loppuelämän.

Mahanpohjassa muljahti. Kyllä muistakin oli ihana olla toisen lähellä. Toisinaan liiankin. Joskus oli tuntunut siltä kuin mun sisällä olisi roihunnut liekit, jotka kasvoivat sitä suuremmiksi, mitä pidempään toisen lähellä oli. Ja tulella oli vaarallista leikkiä. Niin isä oli lapsuudessa opettanut.

- Matias, sä tiedät, että nyt on parempi, jos mä vaan jatkan siivoamista, sanoin sille hiljaa ja toivoin samalla, että elämä ennen avioliittoa ei muuttuisi sietämättömäksi.

Matias päästi irti. Se loi vielä yhden kaipaavan katseen muhun ennen kuin se tarttui lattialla lojuvaan imuriin ja alkoi vetää johtoa, jotta sai työnnettyä pistokkeen seinään.

- Jatka keittiöstä. Kerkesin jo imuroida olkkarin ja eteisen, sanoin sille ja aloin puristaa ylimääräisiä vesiä luutusta.

Kohta imurin äänet peittivät alleen soittimessa olevan levyn sävelet ja oma mieleni tyhjeni hetki sitten siellä kaihertaneista ajatuksista.

Valo hiipi huoneeseen verhojen välistä ja vei aamuhämärän mennessään. Olin rampannut yön keittiössä juomassa vettä ja siitä hetken päästä vessassa, kun oli tuntunut, että uni ei millään tulisi. Vuoroin oli ollut kuuma tai jalat olivat olleet levottomat, eikä missään asennossa ollut pystynyt rauhoittumaan. Terapeutti oli puhunut, että kannattaisi siinä tapauksessa nousta ylös ja palata sänkyyn vasta sitten, kun alkaisi kunnolla väsyttämään, ja että voisi yrittää ajatella, ettei se haitannut, vaikka ei saisi nukuttua. Yhden päivän jaksaisi ilman untakin ja töiden jälkeen voisi levätä ottamalla päiväunet.

Mua oli stressannut. Stressannut koko naimisiin meno. Se, että mitä kaikkea pitäisi vielä järjestää ja hankkia. Mutta vielä sitäkin enemmän olin pohtinut sitä, että mistä mä voisin ikinä tietää, että mun ja Matiaksen kuuluikin elää toistemme rinnalla.

Kyllä kaikki järjestyy, ja ei taivaan Isä anna meidän astella alttarille, jos se ei ole tarkoittanut niin, olin hokenut itselleni.

Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisi pystynyt suhtautumaan kaikkeen yhtä leppoisasti ja luottavaisin mielin kuin Matias. Se oli aina osannut paremmin elää hetkessä ja olla murehtimatta liikaa tulevaa.

Nousin ylös ja vilkaisin jakkaralla olevaa puhelinta, joka ilmoitti akun olevan loppumaisillaan. Kaivelin laturin työpöydän laatikosta ja tungin sen piuhan puhelimeen kiinni. Sitten kääriydyin pörröiseen aamutakkiin ja raahauduin vessaan pesemään hampaita.

Peilikuvan hahmo näytti väsyneeltä. Hiukset olivat pörrössä ja silmien alla oli varjot. Naurahdin ilmeelleni ja toivoin sydämeni pohjasta, että töissä ei olisi mitään ihmeellistä.