minussa. ja hänessä

Aamun ensisäteet valaisivat huoneeni seinät keltaisiksi. Kömmin ylös sängystä ja oioin ryppyyntyneen yöpaitani helmoja. Viime yö tuntui unelta. Liian taianomaiselta. Ei niin ollut voinut tapahtua. 

Kurkistin ikkunasta ulos varmistaakseni vain, etten nähnyt parhaillani unta. En nähnyt. Harjasin pikaisesti hiukseni peilin edessä ja kurotin ottaakseni hyllyltä kaulakorun, jota pidin aina kaulassani. Sydänriipus. Äidiltä saatu.

Aamupala meni hiljaisuuden vallitessa. Ei tehnyt mieli puhua, eikä kukaan kysellyt minulta mitään. Yöllinen hiiviskelyni oli jäänyt huomaamatta. Olin ollut niin tarkka. Suunnitellut kaiken alusta loppuun. Yö ei ollut kuitenkaan mennyt aivan suunnitelmien mukaan. En ollut suurimmissa unelmissanikaan voinut kuvitella tapaavani Nolanin. Tunsin itseni hölmöksi. Hieman vedätetyksi. Miksi kukaan vakavissaan haluaisi kaikista maailman tytöistä juuri minut. Ihan oikeasti.

Kesäloma oli alkanut virallisesti muutama viikko aiemmin. Olin viettänyt aikaani pänttäämällä syksyn pääsykokeisiin sekä makaamalla rannalla ottamassa aurinkoa. Se oli ollut tietenkin turhaa. En ollut ruskettunut. En sitten millään. Kaipasin elämääni jännitystä, mutta myös jotain pysyvää, että elämä tuntuisi tasapainoisemmalta. Nolan olisi ollut juuri jotain sellaista. En kuitenkaan halunnut ajatella häntä. Pelkkä mielikuva Nolanista jonkun toisen tytön kanssa, teki kipeää. Ehkä viime öinen ei ollut merkinnyt mitään. Ehkä se oli ollut Nolanin mielestä vain hauskaa. Vetää vain oikeista naruista ja saada toinen uskomaan ihan mitä vain. 

Ilma viileni. Olin päättänyt viettää illan alhaalla kaduilla. En ollut vielä valinnut kohdetta, minne menisin, mutta ajatus kävelystä ylhäisessä yksinäisyydessä, tuntui hyvältä ajatukselta. En kaivannut ystävien huolestuneita katseita. Turvamiehiä, jotka vahtisivat jokaista liikettäni. Teki hyvää olla hetki aivan yksin.

Istuuduin puistonpenkille ja katselin valon ja varjon leikkiä joen pinnassa. Itketti, aivan yllättäen. En tiennyt, mistä kyyneleet tulivat.

    -Mikä saa noin kauniin naisen itkemään? 

Ääni oli pehmeä ja matala. Jollain tasolla tuttu. 

En vastannut. En edes tiennyt, mitä olisin voinut sanoa. Että ei ollut syytä. Vai että itkin huvikseni.

Tunsin penkin narahtavan. Jonkun istuvan viereeni. Käden silittävän hennoin, mutta varmoin ottein olkapäätäni. Ja tunsin sen saman unettavan olon leviävän koko kroppaani. Silmien painuvan hetkellisesti kiinni. Oli jotenkin hyvä olla. Rauhoittava tunne.

    -En kestänyt olla erossa sinusta, ääni sanoi vieressäni.

Nolan. Tunnistin nyt äänen. Kuka muukaan se olisi ollut. Helpotuksen aalto vyöryi ylitseni. Oli huojentavaa tietää, etten ollut joutunut jonkun humalaisen miehen otteeseen.

    -Seurasitko taas minua? kysyin. Ehkä vähän liiankin piikikkäästi.

    -En itseasiassa. Istuin tuolla joen toisella puolella, kun tulit. Näin, että itkit ja herrasmiehenä ajattelin tarjota olkapäätäni.

En tiennyt uskoako vaiko ei.

    -Mitä sinä haluat minusta? 

    -Olen miettinyt ja miettinyt. Tuntuu, että mikään ei tunnu miltään. Tunteet. Ne ovat niin vahvoja. Saavat välillä jopa epäilemään, että onko elämässä edes järkeä, jos en voi jakaa sitä juuri sinun kanssasi.

Sydämeni hakkasi liian lujaa. Olisin voinut vain tarjota käteni. Antaa Nolanin pidellä siitä kiinni, mutta en halunnut päästää Nolania liian helpolla.

    -Onko sinulla tyttöystävää tai tapailetko muita?

    -Ei ketään sellaista, josta välittäisin enemmän kuin ystävä välittää. 

Halusin uskoa sen. Enemmän kuin mitään muuta, olisin vain halunnut käpertyä Nolanin syliin. Olla siinä ja tuntea, miten vahvat kädet olisivat pidelleet minusta kiinni. Mutta pelkäsin. Pelkäsin tunteiden olemattomuutta. Pelkäsin tulevani jätetyksi. 

    -Miten voit todistaa sen, että rakastat minua? 

    -Näin, Nolan sanoi ja painoi hitaasti kevyen suudelman huulilleni. 

En lähtenyt lentoon tai alla oleva maa ei järissyt. Mutta sydämeni tuntui lähteneen raiteiltaan. Ajatukseni pyörittivät minua. Ne olisivat halunneet lisää. Ihan kuin joku olisi kaivertanut kolon sydämeni seinämään. Ehkä siltä tuntui rakastaa. Ja olla rakastettu. Että ikävöi toista silloin, kun toinen oli kaukana. Ja ikävöi toista silloin, kun tämä oli ihan vieressä kiinni. Kun sydämeen sattui. Se kipu oli jotain aivan käsittämätöntä. Ja se kaikki sai minut uskomaan Nolaniin. Siihen, että tässä kaikessa olisi jotain järkeä. Minussa. Ja hänessä. Meissä, yhdessä.




Jatko-/päätösosa novellille Pihka.