kuplivaa iloa ja onnen kyyneleitä

Tuhina. Pienet kädet ja sirot sormet, jotka puristuvat sormeni ympärille. Hipsuttavat käsivarttani varovaisesti. Silmät, jotka ihmettelevät maailmaa. Näkevät monia asioita ensimmäistä kertaa. Hymy, joka valloittaa toisten sydämet.

On ihmeellistä kokea jotain tällaista. Rakkautta pientä ihmistä kohtaan, joka on jonkun toisen oma. En ennen voinut edes kuvitella, millaista olisi olla täti jollekkin. Ehkä se on juuri tätä. Että välittää jostain niin paljon, että voisi melkein ottaa omaksi.

Viikko on vierähtänyt täällä jenkeissä. On ollut paljon onnellisia hetkiä, jälleen näkemisiä, naurua. Moni on sanonut mun näyttävän jotenkin onnellisemmalta. Ehkä se on johtunut maiseman vaihtamisesta, näistä välittävistä ihmisistä mun ympärillä. Ehkä se on ollut tämä vapauden tunne, että olen päässyt irti kaikista pakollisista jutuista kuten koulusta ja omasta arkielämästä.

Oon käynyt läpi mielessä monenlaisia ajatuksia. Tunteet on seilannut aaltojen lailla. Oon hämmästellyt maailmaa, luonnon kauneutta ja sen monimuotoisuutta. Oon ollut ylpeä mun rohkeudesta puhua englantia. Siitä, miten paljon mun kielitaito on parantunut vuoden aikana. Siitä, että uskalsin lähteä tänne jälleen kerran yksin. Selvisin lentokentällä, selvisin turvatarkastuksesta ja haastattelusta.

Kuplivaa iloa ja onnen kyyneleitä. Sitä tämä elämä täällä on ollut.