Ruusujen enkeli

Antaisinko elämän kuljettaa

myrskytuulten riepottelemana.

Antaisinko sen kuljettaa

aallokon paiskaamana.

Antaisinko polttaa

liekkimeressä.

Elämän säikeet on yhdistyny. On helpompi hengittää. Mennyt on vihdoin mennyttä. Kadulla näky entisiä koulukiusaajia. Mä menin ohi. En välittäny. Ei ne mulle huudellu mitään. Vaikka oiski, ni en ois välittäny. 

Pusken vastatuulessa eteenpäin. Kotiin on vielä matkaa. Oon onnellinen kaksivuotiaan hymystä. Englannin kokeesta, joka on viimein ohi. Suklaapatukasta, jonka sain luokkakaverilta, ku otettiin kisa siitä kumpi saa paremman numeron yhteiskuntaopista. 

Hymyilen vastaan tulevalle veteraanille. Koiran ulkoiluttajalle. Pojalle, joka juuri opettelee ajamaan ilman apurattaita. Hymyilen koko maailmalle. Niin pitkästä aikaa, että on pakko kirjoittaa se päiväkirjaan. 

Muistan syksyn. Kaamosmasennuksen. Pimeyden ja sen, kun oli vaan niin paha olla. Ku tuntu siltä, että taivas vois tipahtaa päälle millon vaan. 

Hymyilen vielä kotiovelle päästessänikin. Hymyilen äidille, joka kysyy -Miten koulussa meni?

Hymyilen pikkusiskolle, joka tulee näyttämään vesivärimaalaustaan. Hymyilen Ruskolle, kun se hyppää mua vasten ja yrittää nuolla mun kasvoja. 

Oon alkanu nauttimaan elämän pienistä iloista, ja se ilo kantaa pitkälle. 

teksti on fiktiivinen