Merkki, josta tiesin, että ei tarvitsisi enää olla yksin.

Asuntovaunu lipuu auton perässä kohti peltoaukeaa. Kun auto pysähtyy, nousen sen kyydistä. Äiti katsoo minua ja hymyilee. En jaksa hymyillä takaisin. Siksi, että ei tee mieli hymyillä. Jätän takin vaunun vierelle ja kävelen hitaasti kentälle. Tyhjät lipputangot ovat vierekkäin. Jotenkin aavemaiset. Merkkinä siitä, että olen taas yksin. Istun yhden juurelle. Painan silmäni kiinni ja annan ajatusten virrata omaan tahtiin. Heinä kahisee vieressäni. Kuuluu hiljaisia askeleita. Luulen, että ne ovat vain kuvitelmaa. Joku koskettaa kättäni. Avaan silmäni ja katselen tuttuja kasvoja. Aluksi en muista, että missä olen nähnyt ne. "Mähän sanoin, että me nähdään vielä. Jotenki en vaan ois uskonu, että täällä", hän sanoo ja hymyilee. "Hei", sanon, ja tartun hänen käteensä.

Päivä on muuttunut illaksi. Lämpö on vaihtunut viileyteen. Vihdoinkin vierestäni kuuluvat toiset askeleet. Ystävä. Maistelen sitä sanaa suussani. Hymyilyttää niin paljon, että melkein naurattaa. "Mikä on?" hän kysyy virnistäen. "Tuntuu vaan jotenki niin oudolta, että mulla on ystävä. Sellanen, joka pysyy vierellä. Ei häviä, vaikka aina ei ois hyvä olla”, sanon ja pysähdyn. Katson taivaalla loistavia tähtiä. Yksi välkehtii hetken kirkkaammin kuin muut. Ehkä se on se merkki. Merkki, josta tietäisin, että ei tarvitsisi enää olla yksin.