varjele kaikelta pahalta #35

Hikipisarat valuvat otsaani pitkin ja tunnen, miten kostea paita liimaantuu ikävästi selkääni vasten. Hengitys käy raskaammaksi, mitä syvemmälle metsään saavumme, mutta en anna itselleni lupaa hidastaa. En halua hävitä. En halua Jullen luulevan, että luovutan näin helposti.

Puristan vielä viimeisetkin energiat kehiin ja pyrähdän juoksuun nopean hölkän sijaan. Kuulen askelten kaikkoavan hiljalleen takanani, mutten vieläkään pysähdy tai edes hiljennä vauhtiani. Julle saa tällä kertaa maksaa omaa lääkettään.

- Sä olet tainnut treenata salaa?

Jullen omahyväinen virnistys ei katoa edes nyt. Ja miten paljon olenkaan toivonut sitä viimeisten päivien aikana, että voisin hetkellisesti pyyhkiä sen ilmeen sen kasvoilta.

- Osaatko sä edes tehdä muuta kuin kuittailla? huikkaan sille ja palaan takaisin lenkkipolulle.

Julle seuraa mua ja alkaa kävellä rinnalla. Sitten se jämähtää niin äkillisesti paikoilleen eteeni, että joudun pysähtymään.

- Mitä nyt?

Se kallistaa päätään ja vilkuilee mua tavallista vakavamman oloisena.

- Jos mä lupaan yrittää olla kuittailematta niin paljoa, lupaatko sä avata mulle yhtä asiaa, jota mä oon miettinyt varmaan enemmän ku mitään?

Hiljaisuus. 

Nielaisen. Toisenkin kerran. 

Olen jostain saanut sellaisen kuvan, että Julle ei pahemmin mieti, vaan toimii ja ajattelee vasta sitten, jos edes silloinkaan. Enkä nyt siis ole varma, mitä mun pitäisi ajatella sen sanoista. Varsinkin senkin vuoksi, että taidan aavistaa, mistä se haluaisi jutella kanssani sillä olen yrittänyt vältellä aiheesta puhumista viimeiseen hetkeen asti. Nyt musta alkaa kuitenkin tuntua, etten enää voi pysyä hiljaa. En varsinkaan, kun Julle on niin avokätisesti antanut mun asua luonaan. Ja sen nimen, jota kumpikin on omien syidensä vuoksi vältellyt, omistaa edessäni seisovan kiharahiuksisen pojan veli.

- Mä en...

En kykene sanomaan lausettani loppuun.

Julle puristaa kevyesti kättäni ja hymyilee vaisusti.

- En mä tarkoittanut, että sun tarvitsee puhua siitä juuri nyt.

Nyökkään ja Julle astuu askeleen sivuun. Antaa mulle tilaa koota itseni.

Joinakin yksittäisinä hetkinä, kun auringon säteet sivelevät kasvojani tai vesipisarat jättävät viileät juovat iholleni, minusta tuntuu, että olen särkyä. Olen kuitenkin yrittänyt melkein väkisin pitää muurit ylläni, jotta silmäkulmissani kirvelevät kyyneleet eivät pääsisi valloilleen. En usko, että kykenisin pidättelemään niitä, ja varon edelleen näyttämästä liian heikolta muiden nähden.

Sykähtelevä kipu muistuttaa jälleen olemassaolostaan. Alavatsassani muljahtaa ja joudun nieleskelemään.

- Oletko sä kunnossa?

Jullen ääni kuuluu jostain kaukaisuudesta kumeana. Ihan kuin se ei olisi juuri seissyt lähelläni ja pitänyt hetken kädestäni kiinni. 

Jos vieressäni olisi se yksi ihminen, en tiedä olisiko minusta kuromaan välimatkaa umpeen. Ehkä olemme jo tehneet vahvempia juuria jonnekin muualle. Ehkä sylimme on tarkoitettu joillekin muille. Ehkä toisen käteen takertuvalla pienokaisella ei ole tulevaisuudessa minun silmiäni.

- Ei... En mä taida olla...

Annan hiljaisen metsän ympäröidä itseni ja tyynnyttää myrskyävät ajatukseni, jotka eivät tunnu kestävän päivänvaloa.

Jospa vielä joskus tuntisin kivun sijaan edes hiukan onnellisuutta, ja iltaisin nukahtaessani ajatuksissani olisi jotain muutakin kuin sydäntä särkevä hymy, jota en pääse pakoon edes unissani.