varjele kaikelta pahalta #30

Auringonvalo tulvii huoneeseeni, kun viimein katkonaisten yöunien jälkeen avaan silmäni ja kohottaudun ylös sängylläni. Nappaan ohikulkiessani pyyhkeen ovenkarmin päältä ja raahaudun suihkuun.

Kylmä vesi pistelee ihoani. Hankaan saippuaa sulavin vedoin. Ylös ja alas. Ja annan vedenkohinan tyynnyttää sisälläni vellovaa surua.

Orpo.

Sana, jonka kuvittelin olevan kaukana omasta todellisuudestani. Miten ajattelin sen liittyvän vain sota-ajan lapsiin ja salama arven saaneeseen Harry Potteriin, jonka tarina on säilynyt lapsuudesta saakka sydämessäni.

Kenelle soittaisin, jos sähkölaite menisi sököksi. Entä keneltä kysyisin, minkälainen auto kannattaisi hankkia tai millaisen vakuutuksen siihen ostaisi. Kuka sanoisi rakastavansa minua. Entä kuka sanoisi minua lapsekseen. Ketä voisin sanoa äidiksi tai isäkseni.

Harjaan pyyhekosteat hiukseni, jotka käpristyvät jokaisen vedon jälkeen uudelleen ja uudelleen kiharalle. Levitän vielä lopuksi latvoihin öljyä ja toivon, että niissä vielä joskus olisi eloa toisin kuin basilikassani, joka näyttää nuupahtaneelta keittiön pöydällä.

Nappaan hammasharjani ja levitän siihen sinivalkoraitaista tahnaa. Käyn läpi jokaisen pinnan, vaikka hetken aikaa olen varma, etten kykene siihen.

Jokainen pieni arkinen askare syö voimiani. Jokainen rutiini tai tapa, jonka olen tottunut tekemään, on yhtäkkiä kuin koeviikolla suoritettava tentti, joka saa mieleni ahdistumaan ja kroppani sekoamaan.

Kallistan päätäni katsellessani peilissä näkyvää hahmoa, jonka silmien alle on painunut tummat kaaret ja jonka hymy on hiljalleen kuihtunut. Edes silmissä tavallisesti näkyvä pilke, ei ole jaksanut sinnitellä suurta tunnemyrskyä vastaan.

Lili.

Säpsähdän.

Käännyn ympäri ja tunnen hetken aikaa olevani tulossa hulluksi ennen kuin tajuan, että olen suuressa valkeassa puutalossa totaalisen yksin.

Olen varma, että se oli Matiaksen ääni. Tekisin mitä vain, että saisin kuulla sen uudelleen. Mutta sitä ei kuulu. Ei tietenkään. Kaikki on vain mielikuvitukseni tuotetta. Ei tosin kovin toivottua sellaista. 

Pujotan sormuksen sormeeni. Se on hopeaa ja siinä on timantteja. 

Äidin kihlasormus. 

Isä antoi sen minulle, kun äiti kuoli. Pyysi pitämään siitä huolta. Sanoi, että aina kun pitäisin sitä kädessäni, äiti olisi luonani. 

En ole vielä keksinyt, miten voisin pitää myös isän lähelläni. Mikä tarpeeksi pieni esine muistuttaisi hänestä. Joku sellainen, jota voisin kantaa mukanani, minne tahansa ikinä menisinkään.