varjele kaikelta pahalta #34

Pinoan vielä kuumasta vedestä höyryävät astiat takaisin omille paikoilleen kaappeihin ja kuuntelen samalla Weljien levyä, jonka olen sattumalta löytänyt Jullen sekalaisesta kirjahyllystä. Haluaisin palavasti tietää, mistä syystä Julle on sen säilyttänyt. Kaipaako se yhä sisimmässään sitä samaa rauhaa kuin minäkin. Tunnetta, että kuului johonkin. Että elämällä oli jokin syvempi tarkoitus.

Iankaikkinen elämä.

Välillä mun on vaikea ymmärtää, miten sellainen olisi edes mahdollista. Elää loputtomasti.

Millainen ihmisen sielu edes on? Voiko se olla jotenkin viallinen. Rikkinäinen.

Mun on vaikea nähdä itseäni Matiaksen silmin. Muistan, miten se silloin metsässä kysyi, mitä mä ajattelen siitä, mihin ihminen päätyy sitten kun kuolee. Sanoin, että en koskaan lakannut uskomasta taivaaseen. Ajatteleekohan se, että mä ja Julle ei olla matkalla sinne.

Isän sydän särkyi, kun mä kerroin, etten enää jaksa uskoa. Vaikka tavallaan se itse pyysi mua sanomaan sen. Mä en ollut silloin vielä varma, mihin mä uskon tai uskonko edes mihinkään. Olisin tarvinnut aikaa ajatella. Ehkä olisin myös tarvinnut jonkun turvallisen aikuisen, jolta kysyä kaikkea, mitä mieleen ikinä tulikaan.

Aluksi isällä oli tarve puhua. Kai se oli sen tapa tarjota apua. En vain osannut ottaa sitä silloin vastaan. Myöhemmin se lakkasi kyselemästä. Se sattui, syvälle. Luulin, ettei se enää välitä. Että sille oli se ja sama, olisiko meillä sama määränpää.

Äidin ei onneksi tarvinnut huolehtia musta. Vaikka kyllä kai se huolehti varmaan siltikin. Äidin rakkaus on niin vahva ja voimakas tunne, että jos sen voisi muuttaa jotenkin konkreettiseksi sillä voisi siirtää vaikka vuoria.

Lapsena mä ihailin äitiä. Mun mielestä se oli maailman kaunein ihminen. Sen sydämessä oli niin paljon lämpöä ja valoa. Se oikein säteili sitä sen ympärille. Se sai muut ihmiset hymyilemään.

Avain kiertää lukossa ja Julle työntää oven edeltään auki. Sen sanojen mukaan se on ollut hoitamassa asioita. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan sen maailmassa.

Olen oikeastaan ollut aika yllättynyt, miten tavallista elämää se elää. En ole törmännyt vielä mihinkään epämääräiseen. Tai sitten se on vain fiksumpi kuin mä.

- Miten hurisee? Julle kysyy ja hymyilee aavistuksen verran.

Se roikottaa puhelinta kädessään, joten en ole varma puhuuko se mulle vai jollekin toiselle jossakin päin maailmaa.

- Kysytkö sä multa?

- Sinultapa hyvinkin, se sanoo ja laskee pussillisen tavaraa pöydälle.

- Pohdin tässä just elämää ja sen tarkoitusta.

Se katselee mua ja sen kasvoilla ollut hymy kuolee.

- No mihin vastaukseen päädyit?

En vastaa heti.

Yritän muotoilla ajatuksiani lauseiksi. En halua töksäyttää mitään, mikä voisi loukata sitä. Mulla ei kerta ole hajuakaan, millainen käsitys sillä on maailmasta.

- Uskotko sä siihen, että joku ohjaa meidän elämää tuolta jostain? kysyn lopulta.

Ääneni on vaimea. Siitä on melkein mahdoton ottaa selvää.

Julle tyytyy vain kiertämään hiuksiaan sormensa ympärille.

- Uskon mä. Ja siksi mun on helpompi ymmärtää, miksi elämä toisinaan ottaa enemmän kuin antaa. Ja sitten taas toisina hetkinä tuntuu kuin mikään ei vois estää mua olemasta onnellinen. Tavallaan säilyy tasapaino niiden välillä. Että välillä pitää olla huonoja hetkiä, että osaa arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä sen jälkeen tulee. Se on paljon lohdullisempi ajatus kuin se, että me oltais itse vastuussa omasta onnellisuudesta tai siitä, miten ja milloin meidän elämä päättyy.

Enkä voi kuin yhtyä Jullen sanoihin.

Kaikki se antaa mulle toivoa siitä, että olen lähempänä kysymysteni vastauksia kuin uskonkaan.