varjele kaikelta pahalta #29

Silitän isän käden rosoista pintaa. Iho on ohut ja kuulas. Näyttää siltä kuin isä nukkuisi. Kasvoilla on levollinen ilme. Ihan kuin isä olisi tiennyt lähdön tulevan. Ikään kuin isä olisi ollut siihen valmis.

Lili rakas.

Sanat kaikuvat mielessäni kaiken sen tyhjyyden keskellä. Ne ovat viimeiset sanat, jotka isä sanoi ennen lähtöään. Ennen kuin jouduin jättämään hyvästit.

Mietin kirjaa, jonka sain luettua loppuun edellisellä viikolla. Mietin sitä, miten voisin aina lohduttautua siihen, kuinka usein olen saanut tervehtiä isää. Ennen jäähyväiset olivat ennemmin kuin sanat - nähdään taas pian. Tämä on ainoa kerta, kun niiden sanojen jälkeen ei tule enää uutta jälleennäkemistä. Ei enää isän kasvoille leviävää hymyä. Ei jämäköiden käsien otetta, kun isä rutistaa minut itseään vasten. 

Enkä minä ole varma, olenko valmis päästämään irti. 

Ehkä kukaan ei koskaan voi olla. 

Ehkä ei edes tarvitse. 

Eihän kuolema ole tarina, jonka viimeiset sanat voi kirjoittaa. Jonka sivuille lyijykynällä kaarrettuja kirjaimia voi pyyhkiä, jos ne eivät tunnukaan tosilta. 

Sillä kuolema ei kysele. Ei anna mahdollisuutta palata takaisin siihen pisteeseen, kun se ei vielä ollut läsnä. Eikä sen voima koskaan häviä. 

Se saa ihmisen kokemaan kipua, jota hän ei ole koskaan osannut edes kuvitella. Jota hän ei ole tiennyt olevan edes olemassa. 

Ja kuitenkin samaan aikaan ihminen alkaa kasata itseään sirpaleista. Kuroo sydämeen tulleita haavoja, jotta osaisi rakastaa. 

Ja silloin meidän tulee muistaa, ettei rakkaus katoa koskaan. Se vain muuttaa muotoaan. 

Ja miten valtavasti minä rakastankaan isää. Rakastan pientä hymykuoppaa, johon tökin pienen lapsen siroa sormeani ja mallailin, mahtuisiko se siitä sisään. Rakastan yöllisiä tarinoita, jotka saivat minut ja äidin nauramaan hervottomina sängylläni niin, että sänky natisi liitoksissaan ja toisinaan olimme varmoja siitä, ettei se tule kestämään enää kauaa. Rakastan niitä lukemattomia halauksia, jolloin isä pörrötti tukkaani ja sanoi, että minusta kasvaisi vielä rohkea nuori nainen, joka pärjäisi elämässä, mitä tahansa koettelemuksia tapahtuisikaan.

Ja nyt minulla on enää vain nuo muistot. Muistot, jotka pitävät isän luonani, kun viimein yritän päästää hänestä irti. Päästää hänet menemään.

Painan huuleni vielä kerran isäni poskelle, joka tuntuu viileältä rohtuneella ihollani, ja kuiskaan rakastavani häntä.