varjele kaikelta pahalta #28

Nojaan olkapäiden varassa pöydänreunaan ja yritän samalla laskea tapetissa olevia pisteitä, mutta se taitaa olla mahdoton tehtävä. Sekoan kerta laskuissani aina päästessäni sadan yli.

Matias katselee mua huvittuneena ja lupaa tarjota mulle jäätelön seuraavana kesänä, jos joskus pääsen vielä loppuun saakka.

- Oletko sä nyt aivan varma, että se on 120 eikä 122? Matias kysyy ja saa mut jälleen kerran sekoamaan laskuissani.

- Sä kiusaat mua ihan tahallaan, sanon sille ja yritän esittää vihaista.

Matias kuitenkin vetää penkkini lähemmäksi sitä ja siirtää sormensa kylkeeni, mikä saa mut nauramaan kippurassa.

- Älä! Lopeta! yritän vaatia nauruni lomasta. 

- Niin mitä sä sanoit? En oikein kuullut. 

Kutitan Matiasta polvesta ja saan sen otteen irtoamaan. 

- Rauha? se ehdottaa käsi ojossa ja tartun lopulta siihen. 

Silmäilen Matiasta varovaisesti samalla kun hörpin teetä, joka on saanut hiljalleen jäähtyä mustavalkoraidallisessa kupissa. 

- Mä en tiennyt, että olen noin kiinnostavan näköinen. Onko mulla hiukset jotenkin huonosti vai mikä mättää? se heittää ja saa mut hymyilemään.

- Ei sussa ole mikään vialla. Sähän olet just liian hyvä. Melkein täydellinen, sanon ja huokaisen hiljaa. 

Mä en ikinä voisi olla samalla tasolla sen kanssa. Ja ajatus siitä saa mut nieleskelemään kurkkuun kohonnutta palaa. 

- Täydellinen. Etköhän sä nyt vähän liioittele? Matias sanoo ja katselee mua tummien kulmiensa alta. 

Kipu, joka on pesiytynyt sisälleni riuhtoo vimmoissaan jokaisessa solussani.

Tää on niin väärin.

Ei sun kuuluisi pitää musta.

- Lili mikä hätänä?

Matiaksen huolestunut katse saa kuuman aallon pyyhkäisemään lävitseni.

- Älä, pyydän melkein kuiskaten.

Sen silmissä hetken häilynyt tummuus sekoittuu tasaisen harmaaksi.

- Mä en enää tiedä, miten sun lähellä pitäisi olla, Matias sanoo ja sen ääni on niin tunteeton, että mun tekisi mieli pyyhkiä viimeiset minuutit sen mielestä pois.

- Ehkä on parempi, että sä et ole, sanon, ja sillä samalla sekunnilla, kun lausun ne sanat ääneen, jokin rikkoutuu sisälläni.

- Mitä sä nyt meinaat? se kysyy melkein vaatien.

- Musta tuntuu, että tää ei ole hyväksi meistä kummallekaan...

Matias kääntää katseensa pois. Ja miten paljon mun tekisikään mieli tarttua sitä kädestä ja pyytää sitä kertomaan, mitä hyvää se mussa muka näkee. Vaatia, ettei se koskaan hylkäisi mua. 

Mutta en tee niin. En, vaikka joka ikinen lausumaton sana repii meitä kauemmaksi toisistamme. 

- Sun kannattaisi varmaan lähteä, Matias sanoo lopulta. 

Tuntuu, että jokainen hitaasti sanottu sana vaatii siltä rutkasti enemmän voimia kuin mikään muu tavallisesti. 

- Mutta Matias... 

Ääneni särkyy kesken lauseen. 

- Lili mä oikeasti pyydän... 

Kohtaan vielä viimeisen kerran Matiaksen katseen ja sen silmistä heijastuu kaikki se, millä olen juuri särkenyt välillämme olleen yhteyden.

Kompuroin eteiseen ja sidon samoja kengännauhoja ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes viimein saan työnnettyä rappukäytävään menevän oven auki ja painan vastakkaisella seinällä olevaa hissin nappulaa. 

Alhaalle päästyäni pyrähdän juoksuun.

Askeleet rytmittyvät hengityksen mukaan. Katujen nimet ja vanhat puurakennukset vilahtelevat silmissäni, mutten meinaa muutenkaan nähdä kyyneliltäni mitään. En jaksa välittää, vaikka kylkeen pistää niin, että meinaan hetkittäin menettää tasapainoni. En, vaikka sydäntäni korventaa syvin kipu, jota olen koskaan tuntenut.

Juoksen yhä vain lujempaa.

Yksi. Yksi. Kaksi.

Lenkkareiden pohjat narskuvat asfaltilla.

Silmissä sumenee ajoittain, mutta pyyhin kyyneleeni vain paidan hihaan ja jatkan juoksemista. Ja vaikka kuinka yritän, en saa Matiaksen kuvaa pois mielestäni. Ja se jos joku saa sydämeni hajoamaan yhä pienempiin siruihin.