varjele kaikelta pahalta #27 (Matias)

Voimakas kumahtelu kantautuu kaukaisuudesta uniini. Hieron hetken silmiäni ja kampean itseni ylös sängylläni. Vedän maassa lojuvat farkut jalkaani ja työnnän huoneen oven auki.

Lili istuu lattianrajassa käpertyneenä pieneksi mytyksi. Siro käsi on jähmettynyt nyrkissä ilmaan, mutta aina niin lempeiden silmien katse hakeutuu omiini. Poskille hetken aikaa sitten valuneet kyyneleet ovat jättäneet jälkeensä punaiseksi värjäytyneet juovat ja paidan kaulus on kostunut.

Istun lattialle Lilin viereen ja annan pääni nojata ovea vasten. Hiljainen nyyhkytys voimistuu ja Lilin hento kroppa alkaa tärisemään itkun voimasta. Siirrän hellästi Lilin kämmenen syliini ja piirtelen siihen kuvioita samalla kun yritän saada selville, mitä on tapahtunut.

- En saa nukuttua...

Lilin silmät ovat täynnä surua. Kuitenkin sen kaiken taustalla näkyy pelko.

- Mietitkö sä sun isää? kysyn pitäen yhä katseeni siinä.

- Mitä jos...

Lili ei kykene sanomaan lausetta loppuun. Eikä sen tarvitsekaan sillä se sanomaton sana saa kivun puristamaan rintaani. Ja miten paljon minun tekisikään mieli luvata, ettei mitään sellaista koskaan tapahdu. Mutta en voi luvata. En yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan.

- Tiedän, että tämä kaikki on vaikeaa sinulle. Mutta yritäthän muistaa, että meillä jokaisella on oma aikamme. Kukaan ei elä ikuisesti.

- Mä tiedän... Mutta sehän tässä on kamalinta, kun ei tiedä. Ei pysty mitenkään varautumaan tai valmistautumaan. Mä en tiedä kykenenkö mä enää tähän. Ensin äiti ja sitten... 

- Isä, jatkan Lilin lausetta. 

- Niin. 

Annan Lilin nojata olkapäätäni vasten. Sen suihkun jäljiltä kihartuneet hiukset laskeutuvat ryöppyävinä aaltoina valkoista paitaani pitkin. 

- Se kaikki on vaan jotenkin niin lopullista... 

- Mutta Lili. Kyllähän elämä jatkuu kuolemankin jälkeen. Sulla on monta rakasta ihmistä ympärillä, sanon hiljaa. 

- Joskus musta vaan tuntuu, että mulle annetaan enemmän kuin mä jaksan kantaa. Kai munkin voimavarat loppuu jossain vaiheessa. Ei kukaan voi kestää ihan kaikkea, se sanoo ja uudet kyyneleet valuvat sen poskille. 

- Ei niin. Eikä tarvitsekaan jaksaa. Kyllä me muut pidetään sut pinnalla, jos et enää jaksaiskaan. Ei kenenkään ole tarkoitus taistella yksin. 

Lili nyökkää ja sulkee sitten silmänsä. Annamme hiljaisuuden tyynnyttää meidät hiljalleen surusta takaisin toivoon. 

Viimein Lili nukahtaa. Nostan sen syliini ja kannan olohuoneen sohvalle. Peittelen sen paksun ja lämpimän peiton alle ja silitän vielä hellästi sen ruusunpunaista poskea ennen kuin siirryn keittiöön. 

Lasken hanasta lasiin vettä ja juon sen yhdellä kulauksella. Sitten jätän nukkuvan Lilin taakseni ja palaan takaisin omaan sänkyyni. Pitkästä aikaa ristin käteni ja toivon, että pyyntöni kuullaan. 

Taivaan Isä, varjele Liliä ja sen isää.