varjele kaikelta pahalta #26

Havahdun epämääräisistä ajatuksistani, kun Matias ilmestyy seisomaan viereeni parvekkeelle.

- Mitä se miettii? se kysyy ennen kuin laskee kätensä kaiteelle ja tuijottelee horisontissa laskevaa aurinkoa ja kerrostalojen kattoja, jotka vielä hetken aikaa paistattelevat kirkkaassa auringonvalossa.

- Mä en tiedä pystynkö mennä kotiin, huokaisen hiljaa.

Olen suoraan sanottuna kauhusta kankea edes ajatellessani menemistä sinne yksin.

Entä jos jotain tapahtuu. Kuka mua sitten auttaa.

- Sä voit jäädä tänne, jos susta tuntuu siltä, että se on parempi vaihtoehto.

Katson Matiasta kysyvästi. Ei ole lainkaan sen tyylistä ehdottaa jotakin tuollaista. Mutta se näyttää tällä kertaa olevan tosissaan.

- Oikeasti?

Se nyökkää ja laittaa sitten käden olkapäälleni.

- Sä voit nukkua mun huoneessa. Mä menen itse sohvalle.

Lupaan itselleni, että korvaan tämän kaiken joskus Matiakselle. Vielä jonain päivänä.

Auringon kadottua näkyvistä hiippailemme takaisin sisälle. Istun harmaalle ikean sohvalle ja kääriydyn vilttiin, jonka Matias on kaivellut mulle jostakin kaapin perältä.

- Otatko sä leipää tai jotain? se kysyy samalla kun häärää keittiössä.

- Voisin mä jotain pientä.

Istuudun sitä vastapäätä pienen pyöreän pöydän ääreen ja avaan ruisleipäpussin. Voitelen leivät ja leikkaan päälle juustoa ja kurkkua.

- Millaiset välit sulla oli sun äidin kanssa?

Pala nousee kurkkuun. Ihan väkisin.

Tiedän, etten ole puhunut juurikaan äidistä. Matiaksella on kuitenkin oikeus tietää.

Nielaisen muutaman kerran ja mietin samalla, mistä oikein aloittaisin.

- Äiti oli mulle vähän niin kuin paras ystävä. Kerroin sille aina kaikesta. Kaikki poikajutut ja kriisit. Se halus aina tietää. Ja kyllä se monesti jeesaskin vaikeissa tilanteissa. Siihen pysty luottamaan.

Matias hymähtää hiljaa. 

- Oon tavallaan sulle kateellinen. Mä en oo ikinä saanu rakennettua oikein minkäänlaista suhdetta mun porukoihin. 

- Niin. Eipä se taida kovin yleistä olla, sanon hiljaa ja yritän pyyhkäistä huomaamattomasti silmiini kohonneet kyyneleet. 

Välillä ikävä iskee suoraan sydämeen kuin joku iskisi tikarilla. Mutta tällä hetkellä pahinta on ehkä kuitenkin pelko isästä. Se ajaa mut hiljalleen hulluksi. Voin vain katsoa vierestä ja toivoa parasta.

Matias auttaa mua laittamaan lakanat. Sitten se toivottaa mulle hyvät yöt ja sulkee oven perässään. 

Istun sen leveälle parisängylle ja mietin, miten senkin elämä on hetkessä muuttunut ihan erilaiseksi. Muutama viikko sitten se asui vielä vanhempiensa luona ja se vasta mietti, että omilleen muutto voisi olla ajankohtaista. 

Hipsuttelen vessaan pesemään hampaat ja virnistän väsyneelle peilikuvalleni, jonka hiukset sojottavat joka ikiseen ilmansuuntaan. 

Käpertyessäni viimein sängylle muhkean peiton alle, tajuan, etten tule saamaan unta.