kun ei ollut turvaa sydämellä #2

Pitsajono mutkitteli pöytien välissä. Elmeri ja Veeti keräsivät maasta puuhaketta ja tekivät siitä kasaa pitkälle puupenkille. Miten ne osasivatkin riemuita niin pienestä. Hymyilin niiden touhuille ja patistin niitä välillä liikkumaan eteenpäin jonon lyhentyessä edestämme. 

-Eikö tuo ole isä? Veeti hihkaisi yllättäen.

Pyörähdin ympäri, mutta en nähnyt isää missään.

-Tuolla, Elmeri osoitti kädellään takanani olevaa kaiutinta.

Isän ääni. Siellä se lauloi isossa teltassa. Muistin, miten lapsuudessa isä oli istunut sängynlaidalla ja laulanut hiljaisella äänellä iltalaulun. Oli ollut turvallista nukahtaa sen silittävän käden alla. 

Muutaman vuoden päästä perinne oli loppunut. Ehkä olin kasvanut liian isoksi. Tai sitten isän ajatuksiin ei ollut mahtunut muuta kuin työkuviot. Se oli tuntunut pahalta. Satuttanut enemmän kuin mikään muu.

Elämä oli ollut ristiriitaista. Olin kaivannut uskon tuomaa lämpöä ja turvaa, mutta samaan aikaan maailma oli houkutellut mukaansa. Eikä ollut mennyt kauaa, kun lapsuuden usko oli vaihtunut ajatuksiin, ettei taivaan Isää ollut olemassa. Se oli tuntunut samalta kuin joku olisi yrittänyt selittää, että keijuja oli olemassa. En uskonut taivaaseen, mutta sisimpään jäi pelko. 

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?

Olin tehnyt koko alkukesän töitä siivousfirmalla. Ajatellut, etten pitäisi lomaa ennen syksyä. Kuitenkin käydessäni kotona, äiti oli saanut mun mielen muuttumaan. Oli tullut puhetta suviseuroista. Nähdessäni Elmerin ja Veetin innostuksen, olin halunnut jotain samaa. Päätös oli tullut hetkessä. Olin soittanut heti seuraavana päivänä työnantajalleni ja kysynyt, olisiko mitenkään mahdollista saada kesäkuun viimeinen viikonloppu vapaaksi. Ja yllätyksekseni siihen oli suostuttu. 

Asunto-auto oli pakattu valmiiksi edellisenä päivänä ennen lähtöä. Elmeri ja Veeti olivat puoliksi pyytäneet, puoliksi vaatineet, että nukkuisin yön siellä heidän kanssaan. Seuraavana päivänä matkaa oli taitettu muutamien pysähdyksien kanssa. Isä oli laittanut kesäseuraradion päälle, jota pojatkin olivat väliin hiljentyneet kuuntelemaan.

Paikanpäällä oli odottanut hymyilevät talkoolaiset, joiden apuna olimme äidin kanssa jakaneet muissa hommissa oleville ruokaa isoista soppatykeistä. 

Meidät oli useampaan kertaan toivotettu tervetulleiksi, mutta sisälläni tunne oli sanonut, etten ollut tervetullut. 

Sä olet susi lampaiden joukossa.

Kuitenkin istuessani viimeisenä iltana Elmerin ja Veetin kanssa syömässä pitsaa vihreistä pahvipakkauksista ja kuunnellessani vierestä kantautuvaa puheensorinaa, koin kuuluvani joukkoon. Ja niin kuin puhujakin oli puheessaan sanonut, jokainen oli tervetullut sellaisena kuin oli. Vaikkei uskoisi samalla tavalla. Tai uskoisi lainkaan. 

-Aava etkö sä kuule mitään?

Veeti tuijotti mua tuimasti silmiin. Sen viereen oli istahtanut poika, jonka olemuksessa oli jotain tuttua. Poika ojensi kätensä pöydän yli ja tervehti. 

-Kosken Lauri.

-Aava Laulajainen.

Mulla oli hämmentynyt olo tajutessani, että Lauri oli se vihreätakkinen poika, jonka viereen olin istunut teltassa. Joka oli hymyillyt. Minulle, tuntemattomalle. 

Äiti oli puhunut enkelistä, kun olin kertonut tapahtuneesta.

Pilvet peittivät auringon näkyvistä ja huomasin täriseväni kylmästä. Mutta sisälläni oli lämpöä, joka levisi koko kehooni. 

-Veli laittoi just viestiä, että lähdetään kohta ajelemaan kotiin, kun kuitenkin matkassa menee koko yö. Ylihuomenna kutsuu armeijan harmaat. Pidetäänhän yhteyttä. Eiköhän intistäkin voi välillä soitella. 

Hyvästelimme. Ja tunsin, miten pala kohosi kurkkuuni. Käteeni jäi vain pieni pala paperia, jossa oli numero. 

-Ota yhteyttä, jos siltä tuntuu. Muistan sua sitten siellä kaukana, oli Lauri sanonut ennen kuin oli kääntynyt lähteäkseen. 

Puristin lappua kädessäni kuin pelätäkseni, että tuuli tempaisisi sen mukaansa. Kaikki oli nyt minusta kiinni. Ja toivoin koko sydämestäni, että muistaisin sen hetken teltassa. Muistaisin sen hymyn ja lämmön. Ja uskaltaisin kirjoittaa puhelimeeni lapussa olevat numerot.