kun ei ollut turvaa sydämellä #3

Pilvet väistyivät auringon tieltä. Istuin parvekkeella syömässä ehkä kesän viimeisintä jäätelöä ja mietin, mitä vastaisin kirjeeseen, joka odotti avattuna huoneeni pöydällä. Olin jättänyt ajattelemisen myöhemmäksi. Lykännyt päätöksen tekoa ensin päivällä, sitten viikolla, ja lopulta viimeisen päivän koittaessa olin tajunnut, etten ollut kerennyt ajatella asiaa juurikaan. Olisinko valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle vai jäisinkö tuttuun ja turvalliseen kaupunkiin, johon oli kerennyt muodostua läheisiä ystävyyssuhteita. 

Elokuu saapui kuin varkain. Aivan liian yllättäen ja lainkaan varoittamatta. Pakkasin koko omaisuuteni pahvilaatikoihin, jotka nostin isän avustuksella peräkärryyn. Matka kohti uutta ja tuntematonta oli alkanut. 

Täällä sitä nyt ollaan, huomasin hokevani itselleni istuessani muuttokuorman keskellä uuden asuntoni olohuoneessa. Enää ei voinut perääntyä. 

Hyvästelin isän ja pikkuveljet haikein mielin ja jäin tuijottamaan keittiön ikkunasta ulos viereistä kerrostaloa. Vähitellen valot sammuivat asunnoista. Yksi toisensa jälkeen. Mutta minä istuin pitkälle yöhön hiljaisuudessa. Raskaiden ajatusten vallatessa mieleni. 

Ensimmäiset kouluviikot olin hukassa. En löytänyt oikeisiin luokkiin. Myöhästyin oppitunneilta. Ja päädyin miettimään, miksi ihmeessä olin valinnut tulla tänne. Niin kauaksi kotoa. Ja paikkaan, josta en tuntenut ketään. 

Viikonloppuisin torkutin herätyskelloa ja yritin nukkua väsymystäni pois. Kiertelin myös kirpputoreja toivoen, että löytäisin asuntooni puuttuvia astioita. 

Yritin rakentaa kotia ympärilleni. Tilasin minulle rakkaista ihmisistä kuvia, jotka kehystin käytävän seinille, ja ostin hiljalleen kalusteita, joiden paikkaa vaihtelin aina uuden ilmestyessä ulko-ovelleni. 

Elämä tuntui toisinaan yksinäiseltä ja väkinäiseltä. Etäännyin ystävistäni, enkä jaksanut enää tsempata itseäni lähtemään lenkille. Ja yhtäkkiä elämäni tärkeimmät asiat olivat muuttuneet merkityksettömiksi. Lakanneet olemasta. 

Erään sateisen koulupäivän jälkeen purin viimeistä pahvilaatikkoa sängylleni, kun kahden kirjan välistä putosi rypistynyt paperinpala. Olin jo heittämässä sitä roskiin, kun huomasinkin, että paperin sisältä pilkotti numero kuusi. Avasin taitokset varovasti. Paperi oli hapras ja kellastunut. Päädyin miettimään, mikä oli saanut minut säilyttämään sen.

Kääntäessäni hauraan palan toisinpäin, huomasin sen olevan puhelinnumero. Kenen se oli. Ja mistä se oli tullut.

Pähkäilin koko seuraavan päivän puhelinnumeron arvoitusta, mutta en tullut yhtään sen viisaammaksi. Joku tässä mätti. Enkä se ollut minä.

Kuusi, kolme, viisi. Siinä se nyt oli. Yhden sormen painalluksen päässä. Käsi tärisi hivenen. 

Nieleksytti. 

Mitä mä jännitän. Ainahan mä voin painaa punaista.

Tuuttaus lakkasi. Enää ei voinut perääntyä.

-Lauri Koski puhelimessa.

Kaikki pysähtyi hetkellisesti. Käsi, joka oli kurotellut kansiota hyllyltä, jähmettyi. Ja mielessäni sinkoilleet ajatukset olivat turtana. 

-Haloo? Onko siellä vielä joku?

Joku vieras ja voimakas tunne valtasi koko kehon. Ääni tärisi. Kädet hikosivat.

-Laulajaisen Aava täällä soittelee. 

Puhelimeen laskeutui hiljaisuus. Kerkesin laskea nopeasti nollasta sataan. 

-Mä ajattelin, ettet sä soita. 

Äänessä ei ollut lainkaan voimaa. 

Mulla oli avuton olo. Ja surullinen. 

Voitko sä pitää musta kiinni, kun musta tuntuu, että mä hukun. 

Itku tuli jostain syvältä, enkä kyennyt estämään sitä.

-Hei ei se mitään. Mä ymmärrän kyllä. Sulla on varmaan ollut kiireinen syksy. 

Laurin ääni oli lempeä. Jopa hellä.

-Mä haluaisin nähdä, sain sanottua.

-Missäpäin sä asut nykyään? 

-Joensuussa. Muutin tänne elokuun alussa. 

-Mehän ollaan sitten melkein naapureita.

Tiesin Laurin hymyilevän puhelimen toisessa päässä. Sen kuuli äänestä.

-Pääsen perjantaina vapaille. Mennään vaikka lauantaina johonkin Joensuun kahvilaan. Vai juotko sä kahvia?

-Joo lauantai käy hyvin, ja kyllä mä juon aina silloin tällöin.

-Mä oon pahoillani, mut mun täytyy nyt mennä. Mä laitan sulle vaikka viestillä, missä nähdään ja milloin. Pärjäile. 

Heitin hyvästit ja lopetin puhelun. 

Miks mulla on näin outo olo.

Sinä yönä en nukkunut silmäystäkään. Ja aamulla harjatessani hampaita katselin itseäni peilistä ja mietin, mikä olemuksessani oli muuttunut. Näytinkö onnelliselta vai kuvittelinko vain.