kun ei ollut turvaa sydämellä #4

Jäin linja-auton kyydistä ja kiitin kuskia. Koko matkan olin selaillut puhelinta siinä toivossa, että saisin ajatukseni pois tulevasta. Jännitti. Ihan vietävästi. 

Mitä jos se on muuttunut. Tai entä jos se ei ole edes tullut paikalle. 

Mutta kääntyessäni kadunkulmasta oikealle, ajatukseni osoittautuivat vääriksi. Siellä Lauri seisoi väkijoukon keskellä rennon oloisena. 

Pyöräytin olkapäät rennosti taaksepäin ja yritin hokea itselleni, että kaikki menisi varmasti hyvin. Mitä hävittävää mulla olisi. 

Lauri huomasi minut hetki ennen kuin pysähdyin hänen viereensä. Se tarttui kädestä kiinni ja puristi jämäkästi.

-Mitäs Aavalle kuuluu?

Hymy ylettyi silmiin asti. Katseeni jäi hetkeksi harhailemaan vihreisiin silmiin, joita kehysti pitkät ja tuuheat ripset, jotka kaartuivat ylöspäin. 

-Aika sekavaa tai ehkä paremminkin sekalaista. 

-Sopeutuminen tänne vielä kesken?

Tuntui, että Lauri luki mun ajatuksia. 

-Joo. Toisinaan on ihan älyttömän yksinäistä. Luokkakaverit roikkuu viikonloput baareissa ja sitten taas arkena päntätään kokeisiin. 

-Uskon. Harmi vaan, että tämmöset vie joskus ihan älyttömästi aikaa. Muistan, kun isoveli joskus kerto muuton jälkeen, että sillä meni vuosi ennen kuin se oli kotiutunut. 

Jatkoimme keskustelua astuessamme sisään pieneen kodikkaaseen kahvilaan. Lauri piti mulle ovea auki. Se tuntui hyvältä, vaikka en sellaiseen ollutkaan tottunut. Meilläpäin ovi saatettiin laittaa melkein naapurin nenän edestä kiinni, ettei varmasti jouduttaisi samaan hissiin tuijottelemaan nolostuneina lattiaa. 

Pyörittelin lusikkaa kupissa. Kahvi oli vielä liian kuumaa. Lauri katseli mua hetken. Sitten se käänsi katseen ikkunaan. Ulkona oli alkanut sataa. 

Mun mieli täyttyi kuvista. Toinen toisensa jälkeen. Ja niissä taisi käväistä vieressäni istuva vihreäsilmäinen poika, jonka hymy oli tallettunut mieleeni pysyvästi. 

-Mitä sä mietit?

Lauri katseli mua pää kallellaan samaan aikaan, kun haikeus täytti mun mielen. 

Sinua. 

Sitä en kehtaisi ikinä sanoa ääneen. En sitten kenellekään. 

-Arvaa, sanoin ja heitin jutusta kopin Laurille. 

Lauri muuttui mietteliään näköiseksi. Yrittikö se ihan tosissaan keksiä, mitä mun mielessä liikkui. 

-Sä mietit, että sun kahvi on vielä liian kuumaa, mutta haluaisit silti maistaa. En muuten suosittele. 

Nauratti. 

-Hei tuon ois voinut keksiä ihan kuka vaan, sanoin ja näin, miten Laurin silmiin syttyi eloa. En näköjään pystynyt olemaan katselematta niitä. 

-Niin kyllä olis. Se oli vähän turhankin helppo. Mutta mä taidan tietää, mitä sä oikeasti ajattelet. 

Laurin puhe keskeytyi, kun mun puhelin alkoi soida. Tuntematon numero. Taas joku puhelinmyyjä, jolle en kehtaisi painaa punaista ja joka pitkittäisi keskustelua mitä oudoimmilla tarjouksilla pölynimurin suodattimista tai Mocca Masterin lisäosista. Mä en tarvinnut kumpiakaan. 

Puhelu tuli mun entiseltä työpaikalta. Paikan johtaja ilmoitti saaneensa vasta edellisenä päivänä mun pyynnön saada työtodistus, joka nyt odotti valmiina pöydällä kirjekuoressa osoitetta vailla. Luettelin numerot ja kuuntelin vielä kertaalleen kiitokset upeasta työskentelystä ja työkaverina toimimisesta. 

Laskin puhelimen takaisin pöydälle ja pahoittelin Laurille tapahtunutta.

-Ei se mitään, se sanoi ja hymyili mulle rohkaisevasti. 

Hörppäsin kahvia.

-Sä et oo tainnut kuulla sitä sanontaa, että kylmä kahvi kaunistaa, Lauri sanoi, kun jätin puolillaan olevan kupin pöydän reunalle aikomuksenani kipata sen sisältö lavuaariin lähtiessämme. 

Tyyppihän oli ihan mahtava. Omisti hienojen käytöstapojen lisäksi hyvän tilannehuumorin.

Tuohon jätkään olis niin helppo rakastua. 

Pudistin ajatuksen mielestäni. Olin tainnut saada ruokamyrkytyksen valmissalaatista, jonka olin syönyt aiemmin päivällä.