jonain päivänä aurinko nousee takaisin silmiisi

Kylmä vesi repii vasten ihoa. Kuljen kohti varjoa, etten paahtuisi kuuman auringon alla. Pölyttyneen kuvan lailla ajatuksiin noussut ahdistus. Rumuus piteli voimakkain ottein kiinni mielikuvasta. Viimeisestä sellaisesta. Siinä hän huutaa puhelimen toisesta päästä korvaani ja minä kuuntelen hiljaa. Yritän ymmärtää, vaikka en kykene. 

Oli riippusilta, jonka molemmilla puolilla seisoimme. Jonka alla joki virtasi tummanpuhuvana ja vaarallisena. Ja meidän molempien olisi pitänyt tulla toisiamme vastaan. Sinä olit se, joka perääntyi ensin. Et nähnyt vaihtoehtoja, etkä antanut minulle tilaisuutta selittää, miten minä näin maailman. Sitten peräännyin minä. Itkien. Tuntien oloni petetyksi ja äärettömän yksinäiseksi. 

En näe silmissäsi enää valoa ja hymysi on kuihtunut huuliltasi. Kuin katselisin peiliin. Minusta tuntuu täysin samalta. Pitelen kuollutta kukkaa kädelläni ja puristan sen tomuksi nyrkissäni. Heitän hyvästit samalla kun kävelen pois. Sinä et sano sanaakaan.

Satutimme toisiamme. En osannut olla rehellinen. Sinä taas et osannut ajatella kuin itseäsi. Välillämme ollut rakkaus himmeni. Minun sydämeeni särkyi sinun kokoisesi pala. Enkä taida olla ainoa, jolla on rikkinäinen sydän. 

Mutta tällä kertaa tiedän, että jonain päivänä aurinko nousee takaisin silmiisi. Ja huuleni jaksavat jälleen hymyillä. Emmekä tarvitse toisiamme ollaksemme onnellisia.