Huomaan kaipaavani kotiin yrittäessäni saada unta espanjakämppämme olohuoneen sohvalla.
Valvottuani öitä paniikkikohtausten alkaessa uudelleen ja uudelleen. Ja väsymyksen vyöryessä päälleni niin, etten kykene enää heräämään ja nousemaan. On tehnyt mieli luovuttaa. Enkä edelleenkään tiedä, mikä saa minut sinnittelemään. Ajatus siitä, että muut pitäisivät minua hulluna vai se, että kokisin itse epäonnistuneeni, jos keräisin tavarani ja lentäisin takaisin Suomeen.
Olen ollut onnellinen ja kiitollinen mahdollisuudesta olla täällä. Kaikki ne hetket, jolloin olen halunnut hymyillä vastaantulijoille. Kun olen katsellut tähtitaivasta kelluessani vedessä. Ja kun olen ihaillut maailmaa ylhäältä pilvien keskeltä ja ajatellut, että tämä on yksi kauneimmista asioista, joita olen ikinä nähnyt.
Ennen kesää en ollut koskaan todella tiennyt, mitä on koti-ikävä ja että minä, kaikista maailman ihmisistä, voisin joskus tuntea sitä. Niin kuitenkin kävi. Ja nyt löydän itseni kaipaamasta kotia ja perhettä. Ystäviä ja Suomen metsiä. Isovanhempiani ja lemmikkikaniamme.
Tiedän, että aika tulee menemään nopeasti ja että pian on aika suunnata kohti kotia. Siksi yritänkin elää hetkessä ja keskittyä siihen kaikkeen hyvään, jota täällä saan kokea. Saa nähdä, mitä elämällä on minulle vielä annettavanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤