Lista avaamattomista snäpeistä ei saa sisälläni lepäävää möykkyä liikahtamaan, eikä suupieliäni kurkottamaan kohti taivasta. Näytölle bongahtanut nimi saa mielialani laskemaan ja kuulen, miten ääni pääni sisällä kertoo, että olen petturi. Olen rikkonut valan, joka solmittiin vuosia sitten. Kun todistimme toisillemme, ettemme unohtaisi toisiamme. Emmekä varsinkaan päästäisi irti.
Tunnen halun oksentaa ajatukseni ulos, kun ilta on vaihtunut yöksi ja makaan kerrossängyn alapunkassa. Miten tässä kävi näin, huomaan hokevani itselleni. Tiedän, ettei uni tule, vaikka uskottelen yhä itselleni, ettei mikään ole muuttunut. Olen poissa, enkä tiedä, osaanko enää kohdata sinua, kun tulen takaisin. Pelkään, ettei se, mitä meidän välillämme oli, enää riitä. Pieni halkeama on muuttunut syviksi uriksi, jotka laajenevat yhä vain.
Haluaisin sanoa - olen pahoillani. Mutta en ole varma, tarkoittaisinko sitä täydestä sydämestäni. Tuntuu, kuin olisin elänyt tämän hetken aiemminkin. Yritän seurata kaavaa, joka kertoisi, mitä minun kuuluisi tehdä, vaikka tiedän, ettei sellaista ole. Ehkä kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.
Hymy on kuihtunut huuliltasi. Sanot olevasi pettynyt minuun. Nyökkään, koska en kykene sanomaan sanaakaan. Olen pettänyt sinut. Särkenyt meidät. Pahan olon aalto leviää koko kehoon. Huojun paikoillani. Pyörryttää. Käännät selkäsi ja jätät minut nojaamaan pöytään, jonka pohjaan piirsimme lapsina sydämiä vanhemmiltasi salaa.
Yritän hengittää, vaikka kipu korventaa sisältä päin ja katseessani näkyy tähtiä. Juoksin koko matkan kotiin, vaikka edessä oli liuta kilometrejä ja vaikka kylkeeni pisti joka ikisellä askeleella. Rangaistuksena siitä, että olen niin paha. Ystävyyden side on revennyt. En kykene näyttämään onnelliselta puolestasi, vaikka muut tekevätkin niin kasvojesi edessä. Ehkä vika on minussa. Ehkä olen ollut kaiken aikaa väärässä. Mutta vaikka keksimäni lista pitenee jokaisen kilometrin kohdalla, en pysty väittämään itselleni mitään muuta.
- Olen yrittänyt etääntyä teistä, olit sanonut, kun en ollut paikalla kuulemassa.
Olen jättänyt vastaamatta lukuisiin viesteihisi. Toisaalta miksi sinua kiinnostaisi. Ethän enää välitä. Jonain päivänä minun täytyy tehdä päätös, enkä usko, että voin ikinä olla siihen valmis. Hymyilläkö, vaikka ahdistus ympäröisi minut ja sanoa - tervetuloa. Vai jättää viesti kokonaan lähettämättä.
En todellakaan tiedä. Ja se taitaa olla ensimmäinen viilto ystävyydellemme.
Jotenkin tosi elämän makuinen teksti. Tää herätti mietteitä omassakin mielessä
VastaaPoista❤️
Poista