yhteen punotut #8

Olen harjaamassa hiuksiani yläkerrassa olevan peilin edessä, kun kuulen ovikellon soivan. Ulkona vesi paiskaantuu valtavalla voimalla maahan ja jostain kaukaa kuuluu ukkosen jylinää. Mietin, kuka hullu on lähtenyt tällä säällä liikenteeseen.
- Abigail! Äidin huuto on käskevä.

Kiidän portaat alas ja olen kompastua portaiden edessä makaavaan kolliimme. Se nousee närkästyneen oloisena ylös ja tassuttelee arvokkaasti pois. Olen tunkeilija, joka on juuri pilannut sen päivän lepohetken.

Jaden seisoo ovella veden valuessa hänen vaaleita hiuksiaan pitkin, jättäen kynnykselle hiljalleen suurenevan lätäkön. Vedän hänet sisään ja ryntään etsimään kaapeista pyyhettä, jolla saan hänet edes hiukan kuivemmaksi. Löydän pesuhuoneen pöydältä vielä isän harmaan t-paidan ja shortsit, jotka äiti osti isälle joululahjaksi joitakin vuosia sitten.

Palaan Jadenin luo. Nakkaan pyyhkeen hänelle ja marssitan hänet huoneeseeni vaihtamaan vaatteet.

Jokin on vialla. Jaden ei ikinä ilmesty luokseni ilmoittamatta siitä etukäteen. Rukoilen hiljaa mielessäni, että kaikki on kunnossa, vaikka sisimpäni tietää sanomattakin, että mikään ei tule olemaan enää samalla tavalla kuin ennen.

- Voit tulla, Jaden huikkaa. Hänen äänensä kuulostaa tavallista sameammalta.
Jaden istuu sängylläni näyttäen yhtä hyvältä kuin aina, vaikka isälleni kuuluvat vaatteet hieman roikkuvat hänen päällään.

Hän ottaa mustien farkkujensa taskusta rypistyneen paperin, joka on hieman kostunut sateessa, ja ojentaa sen minulle.

Jadenin katse pysyy ikkunassa koko sen ajan, kun luen kirjettä. Hän kohottaa katseensa vasta kun taitan paperin kahtia ja ojennan sen takaisin hänelle.

- Ehkä se on jonkinlainen anteeksipyyntö sinulle siitä kaikesta, mitä hän on sinulle tehnyt.

Jaden vain nyökkää.

Tiedän, mitä hän ajattelee. Hän on juuri saanut kirjeen äidiltään, joka otti eron hänen isästään ja hylkäsi poikansa, kun tämä oli vasta pieni lapsi. Kirjeen, jossa häntä pyydetään ottamaan koulusta vapaata ja lentämään maapallon toiselle puolelle kuukaudeksi tutustumaan tämän uuteen perheeseen. Kirjeen mukana ovat lentoliput, ja viimeinen lause päättyy sanoihin - anna minulle anteeksi.

- Äitisi siis olettaa, että saat kolmessa päivässä ilmoitettua koululle, että jätät kokonaisen opintojakson välistä, pakkaat tavarasi ja lennät ihmisen luokse, joka on hylännyt sinut, ja kuvittelee, että tutustut hänen nykyiseen perheeseensä ja annat vielä sen kaiken jälkeen hänelle anteeksi.

Jaden nyökkää uudelleen. Tämä ei ole hänelle helppoa.

- Mitä aioit tehdä? kysyn, kun hän on pysynyt hiljaa iäisyydeltä tuntuvan ajan.

- En oikeastaan tiedä. En ole vielä päättänyt. Halusin tietää, mitä sinä ajattelisit tästä kaikesta.

En tiedä, mitä vastaisin, sillä tiedän, että Jadenin sydän saattaa särkyä. En ole varma, voiko ihminen muuttua kymmenessä vuodessa niin paljoa. Pelkään Jadenin pettyvän, enkä haluaisi katsoa vierestä, kun hänen kuvittelemansa henkilö onkin prinsessan sijaan sammakko.

- En oikeasti tiedä, kuulen Jadenin sanovan.  Tunnen hänen hartioidensa hytkyvän huomaamattomasti. Rutistan häntä niin lujaa kuin kykenen ja pitelen hänestä kiinni, kun Jadenin silmiin kohonneet kyyneleet putoilevat isän paidalle. Tällä kertaa minä lohdutan häntä. Yritän näyttää Jadenille, kuinka paljon välitän hänestä.
Jaden liu'uttaa käteni käteensä ja mietin, miten yhteen punoutuneet sormemme antavat toivoa siitä, että selviämme, mitä tahansa elämässämme tuleekaan vastaan.