aavistus valosta

Hiljaisuus. Minä istumassa vielä uudenkarhealta tuntuvan kämppäni sohvalla, johon edellisten omistajien koira on tehnyt tuhojaan. Pitkästä aikaa on tuntunut, että kuulun jonnekin. Niiden kymmenien ellei satojen iltojen jälkeen, jolloin ajattelin, ettei mun paikka ole täällä. Kun ei tuntunut kodilta. Eikä varsinkaan hyvältä. Sitä yksinäisyyden tunnetta on vaikea selittää sellaiselle, joka sitä ei ole kokenut. Kun ilta toisensa jälkeen makaat sängylläsi ja mietit, miksei missään ole hyvä olla. Vaikka olisit iltakylässä ystäviesi ympäröimänä.

Muistan ne viestit, kun kysyin ystäviä kylään. Kaikilla oli jotain muuta tekemistä. Jotain parempaa kuin mitä mulla oli antaa. Ja lopulta lakkasin kysymästä.

Kun sun elämää on vuosien ajan määrittänyt se, miten muut ihmiset näkevät sinut, ei ole helppo muuttaa omaa ajatusmallia. Sitä pelkää, ettei riitä. En riitä ystävänä. Enkä varsinkaan tyttöystävänä. Kohta toinen ilmoittaa, että löysin uuden. Paremman sellaisen. 

Joskus kirjoittaessani mietin, miksi ihmeessä teen tätä, kun aina on kuitenkin joku, joka osaa tän kaiken paremmin. Miksi siis edes yrittää. Mutta viimein, kun sain mun runokirjaan tulevat kuvituskuvat ja luin viimeisen kerran koko käsikirjoituksen läpi, musta tuntui, että ymmärsin jotain tärkeää. Mä en ole koskaan kirjoittanut muita varten. Tavallaan. Mä kirjoitan itseäni varten. Kirjoitan, jotta voisin olla ylpeä itsestäni. Kirjoitan, jotta vaikeimpina hetkinä pystyn jälleen hengittämään. Kirjoitan, että mä jaksan elää, kun tuntuu, että kaikki muu ympärillä hajoaa.

Mä rakastan rehellisyyttä. Rakastan tarinoita elämästä. Ja mä haluan nyt tehdä molempia.

"En halunnut kuolla, mutten olisi aina jaksanut elää. 

Kirjoittaminen piti hengissä silloin, kun ääneen sanotut sanat eivät riittäneet tai niitä ei uskaltanut sanoa." 

Esikoisrunoteos Aavistus valosta avaa rehellisen kipeästi kirjoittajan elämää. Miltä tuntuu, kun läheinen kuolee. Miten selviytyä surusta. Mitä sitten, kun oma mieli sairastuu. 

   Kirja tarjoaa samaistumispintaa lukijalle tämän etsiessä omaa valoaan, sillä tulevaisuudessa näkyy aina toivoa.