yhteen punotut #5

Liikuntasali on koristeltu valkoisilla satiininauhoilla ja kukilla. Ovien eteen on rakennettu portti, jonka läpi vieraat saapuvat vuoden odotetuimpaan juhlaan. Valokuvaaja hienosäätää vielä viimeistä kertaa asetuksiaan, ja minä olen valmiina ottamaan juhlavieraat vastaan.

Olen ollut koko päivän syömättä. Tai ainakin melkein. Äiti seisoi vieressä ja pakotti minut vetämään omenan kurkustani alas. Tiedän, että hän rakastaa minua paljon, mutta toisinaan sitä on vaikea nähdä hänen lävitseen.

Tumma möykky sisälläni kasvaa. En ole ikinä jännittänyt yhtäkään iltaa yhtä paljon kuin nyt. Toivon vain, että saan pidettyä tervetulopuheeni alusta loppuun ilman, että minua alkaa heikottaa.

Tyler kaappaa minut halaukseen. Hän tukee minua aina ja olen kiitollinen siitä.

- Abb. Hyvin se menee.

Hymyilen hänelle kiitollisena ja katselen samalla, miten valaistus himmennetään.

Se on menoa nyt.

Livebändi alkaa soittamaan ovien avautuessa. Koulukaverini ja rakkaimmat ystäväni saapuvat paikalle onnellisten hymyjen valaistessa heidän kasvonsa. Näen heidän ihailevat katseensa, kun heidän silmänsä kiinnittävät huomion koristuksiin ja kattoon, josta on luotu täksi illaksi tähtitaivas. Tuhannet pienet valot on aseteltu tähtikuvioiksi.

Nousen lavalle ja tunnen, miten jalkani tärisevät hiukan. Koitan kuitenkin pitää ääneni tasaisena, kun kokeilen varovaisesti, onko mikki päällä. Bongaan Tylerin ihmisjoukon keskeltä. Hän virnistää ja nostaa peukalonsa pystyyn. Hengitän muutaman kerran sisään ja ulos. Tiedän, että pystyn tähän.

- Olette kaikki sydämellisesti tervetulleita viettämään tätä ihanaa iltaa tähtitaivaan alla. 

Kerron puheessani, mistä puffetti löytyy ja luettelen illan ohjelmaa.

- Kuunnelkaa sydäntänne. Uskokaa itseenne ja unelmiinne. Voitte saavuttaa monia asioita elämässänne, kun vain jaksatte luottaa. Ja muistakaa rakastaa toinen toisianne. Kiitos, ja vielä kerran, tervetuloa. 

Juhlasalin ovet avautuvat. Vieraat eivät tunnu huomaavan, sillä he ovat keskittyneet taputtamaan minulle. Mutta minä en voi olla huomaamatta Jadenia, joka on pukeutunut tummansiniseen pukuun. Ja sitten hänen katseensa tarkentuu minuun.

Laskeudun portaat alas. Saatan pyörtyä, ellen pääse kohta istumaan. Tyler kaappaa minut mukaansa ja viiletän hänen perässään seinustalle, jonne on aseteltu pyöreitä pöytiä ja baarijakkaroita.

- Odota tässä. Haen sinulle jotakin juotavaa, hän sanoo ja katoaa.

Annan katseeni lipua tanssijoissa, jotka nojaavat toisiaan vasten bändin alkaessa soittaa hitaita.

Joku istuu viereeni. Arvelen tulijan olevan Tyler, enkä käänny katsomaan.

- Mikähän saa kauniin naisen näyttämään noin surulliselta?

Minun ei tarvitse vilkaista tietääkseni, että se on Jaden.

- Ehkä minusta on haikeaa, että tämä kaikki päättyy joskus.

- Mutta Abbie. Niinhän sen kuuluukin mennä. Jokainen meistä lähtee vuorollaan.

Hätkähdän. En voi ymmärtää, miten Jaden aina tietää, mistä puhun.

- Lähtisitkö ulos katselemaan oikeita tähtiä? hän kysyy hiljaa.

Katselen ympärilleni, mutta Tyleriä ei näy missään. Hän on tainnut jäädä suustaan kiinni johonkin ja unohtanut minut kokonaan. Ei lainkaan Tylerin tapaista, mutta annan sen tällä kertaa hänelle anteeksi.

Nousen ylös ja seuraan Jadenia. Hän puikkelehtii ihmisten välistä ja varmistaa välillä taaksepäin vilkaisten, että seuraan häntä yhä.

- Jaksatko kävellä?

Nyökkään, koska en kykene puhumaan. Sydämeni takoo rinnassani hullunlailla.

Ulkona kuu heijastaa valoaan väliimme. Jaden pitää yhä katseensa silmissäni.

- Sinähän täriset. Haluatko mennä takaisin sisälle?

Pudistan päätäni.

Sisälläni leviää lämpö, vaikka ulkona pakkanen on kiristymässä ja ylläni on vain ohut pitkähihainen maata viistävä mekko.

Jaden riisuu puvuntakkinsa ja kietoo sen ympärilleni.

Haluaisin sanoa, että hän paleltuu, mutta pysyn hiljaa. En halua rikkoa jännitettä, joka pysyy ympärillämme.

- Miksi sinä pakenit? Jaden kysyy ja näen sen saman tuskan hänen silmissään, joka sattuu syvälle minuun.

Vedän syvään henkeä ennen kuin alan kertomaan tarinaa, jota edes Tyler ei ole koskaan kuullut.

- Olin viisivuotias, kun äiti kertoi, että hän on raskaana. Minä saisin pikkusiskon. Isä taas sanoi, että minusta tulisi maailman paras ja huolehtivin isosisko.

Pidän hetken taukoa. Jaden ottaa käsistäni kiinni ja puristaa niitä hellästi.

- Katselin vierestä, miten äidin maha kasvoi ja miten onnellisia äiti ja isä olivat. Äiti osti lastenvaatteita ja isä rakensi sänkyä. Minä leikin nukeilla ja odotin, että pääsisin leikkimään siskoni kanssa. Raskaus eteni ja laskettu päivä lähestyi. Joskus äiti saattoi nostaa käteni hänen mahalleen ja sain tuntea ne pienen pienet potkut ja liikkeet. Se kaikki tuntui ihmeelliseltä. Olimme kaikki niin onnellisia. Mutta se onni ei pysynyt kauaa. Äiti kiidätettiin sairaalaan. Minä ja isä ajoimme perässä sinne ja seistessäni viimein äidin vuoteen vierellä, näin sen pienen lapsen. Äiti itki. Isäkin itki. En ollut koskaan nähnyt isän itkevän. Ja silloin jokin murtui sisälläni. Eikä minun pikkusiskoni itkenyt nii kuin äiti oli sanonut hänen tekevän. Hän vain makasi äidin sylissä hiljaa.

Jaden vetää minut syliinsä ja annan kyynelten tulla.

- Ja kun palasimme kotiin, äiti pakkasi kaikki lastenvaatteet pahvilaatikkoon ja isä vei ne pois. Kukaan ei enää leikkinyt kanssani. Ja vaikka minä yritin kuinka paljon saada äidin ja isän hymyilemään, en onnistunut siinä.

Vedän jälleen henkeä.

- Ja sitten kun sinun isäsi kuoli. Minä en vain kyennyt. En pystynyt katselemaan vierestä.

Jaden hyssyttelee korvaani. On vain minä ja hän. Edes alkava lumisade ei saa meitä palaamaan takaisin sisälle.

- Kaikki on hyvin, Abbie. Sinä olet nyt tässä.

Jaden nostaa kädet kasvoilleni ja hymyilee surumielisesti. Sitten hän vetää minut uudelleen lähelleen. Jäämme hetkeksi paikoillemme katselemaan taivasta, joka kylpee tähtien valossa. Ja jotenkin minusta tuntuu, että meitä yhdistänyt side on palannut. Ja sen valo loistaa kirkkaammin kuin mikään muu.