yhteen punotut #4

Kukkien terälehdet ovat kääntyneet kohti keskustaa, ja kaikkialle on laskeutunut hiljaisuus. Yleensä nautin siitä, mutta tänään se tuntuu liian painostavalta. Ajatukset ottavat vallan. Annan keinun heilua hiljaa edestakaisin samalla kun yritän koskettaa varpaillani yökasteessa olevaa nurmikkoa. Viimeisetkin valonrippeet häviävät suuren pilvimassan taakse, joka vyöryy hirvittävällä vauhdilla kotiamme kohti. Se on jo saavuttanut naapurin pihamaan.

Olen koko päivän yrittänyt olla ajattelematta mitään, mutta en saa Jadenia mielestäni. Näkökenttääni tulvii uudelleen ja uudelleen muistoja meistä, jotka tekevät kipeämpää kuin olen kuvitellut. Muistan, miten Jaden tiesi minun vihaavan ruusuja ja siksi hän pujotti koulun päättäjäisjuhlissa neilikan hiuksiini.

Olimme tienneet toisistamme kaiken. Ihan mitättömiltäkin tuntuvia asioita. Mutta nyt minusta tuntuu oudolta ajatella, etten taida tuntea Jadenia juuri lainkaan. Minun tuntemani Jaden ei olisi koskaan lähtenyt hyvästelemättä.

Ja vaikeinta tässä kaikessa on se, että se on minun syytäni. Minä jätin hänet yksin sillä pelko imi kaiken voiman sisältäni, eikä se antanut minulle mahdollisuutta olla pakenematta.

En tiedä antaako Jaden minun koskaan selittää. Tiedän, etten ansaitse sitä. Mutta toivon silti salaa, että voin joskus kertoa Jadenille koko tarinan ja hän ymmärtää sillä minä en ole mitään ilman Jadenia.

Tyhjennän koulureppuni sisällön lokerooni, koska olen juuri saanut tietää, että loppuviikon työskentelemme projektimme parissa. Tänä vuonna olemme halunneet järjestää tanssiaiset, eikä se tule olemaan mikään pieni juttu. Olemme nähneet paljon vaivaa ja toisinaan olen vuodattanut hikeä ja kyyneleitä, koska minusta on tuntunut, ettemme ehdi tehdä kaikkea. Ruoka on vielä tilaamatta, tarjoilijat pitäisi palkata ja koristelutiimi on saanut valmiiksi vasta puolet koristeista. Ja tietysti minä lupauduin vastaamaan koko projektin onnistumisesta.

- Ajattelinkin, että löytäisin sinut täältä.

Jaden on pysähtynyt viereeni.

Haluaisin vain tarttua hänen paidastaan kiinni ja olla hänen lähellään. En kuitenkaan tee niin.

- Viimeiset viikot olen kulkenut tästä ohi ja katsellut sinua, Jaden sanoo hiljaa.

En tiedä, mitä sanoisin.

- Ja olen yrittänyt ymmärtää, mitä meille tapahtui.

Varon katsomasta Jadenia silmiin. Tiedän, että niihin olisi helppo hukkua, ja nyt ei ole oikea aika kertoa, kuinka paljon häntä rakastan.

- Enkä oikein vieläkään ymmärrä. Luulin meidän pysyvän aina yhdessä sillä minä todella rakastin sinua, Abbie.

Jaden on juuri sanonut -rakastin. Käyttänyt mennyttä aikamuotoa. Todellisuus iskeytyy vasten kasvojani ja yritän huomaamattomasti purra huuliani. Teen niin aina, kun olen hermostunut.

- Abbie.

Jaden lausuu sen sillä samalla äänenpainolla, jota hän käytti aina ollessamme kahden. Enkä enää voi olla katsomatta häneen.

Jadenin silmät ovat tummat, mutta pehmeät. Näyttää siltä niin kuin ne väreilisivät.

En ole koskaan nähnyt Jadenin itkevän, mutta olen melko varma, että hänen silmiinsä on kihonnut kyyneleitä. Loputon suru peittää minut alleen. Yritän hengittää, mutta kurkustani tulee pelkkää rahinaa.

- Jaden. En koskaan halunnut satuttaa sinua.

Hän nyökkää melkein huomaamattomasti ja tarttuu hetkellisesti käteeni.

- Lupaathan, ettet enää koskaan katoa?

Puristan hänen kädestään ja annan katseeni lipua nuissa tuskaa tuovissa silmissä.

- Lupaan.

Tunnen, miten hänen sormensa siirtävät kasvoillani roikkuvan kiharan korvan taakse ja sitten Jaden jättää minut yksin. Katselen pitkään hänen hiljalleen katoavaa selkäänsä ja joudun pitämään kädelläni lokerostani kiinni, jotta en juoksisi hänen peräänsä.