Kukaan ei välitä, ainakaan oikeesti

Teksti on fiktiivinen!

Metsässä on jo pimeää. Kävelen raskain askelin kapeaa metsäpolkua pitkin. Mun ois tehny mieli pysähtyä, mutta oli pakko vaan jatkaa matkaa, etten jäätyis ihan kunnolla. Mun sormet sinersi jo. Koko kroppa tärisi ja tunsin oksennuksen maun käväisevän mun suussa. Jalat tuntu puutuvan. Hengitys kävi raskaaksi. Silmissä meinas sumentua. Olin juossut liian pitkän matkan. Oli ollut pakko. Pakko, koska halusin laihtua. Mä olin kuullut liikaa mun kropasta. Liikaa siitä, että mulla oli kauhee kaksari ja reidet niinku tynnyrit.

Ennen peilistä oli kattonut terve Lyydia. Nyt sieltä katto langanlaiha ja vaaleehiuksinen tyttö, jonka silmien alla roikku silmäpussit. Kylkiluut näky karmeella tavalla. Silmät ei enää loistanu niinku ennen. Lääkäri oli kattonu mua kauhuissaan. Sen silmissä oli häivähtäny jotain, mistä en ollut sitte kuitenkaan ottanu selvää. Pelkoa ehkä. Se oli suunnitellu mulle uuden ruokalistan, mitä mun pitäis noudattaa. Aamulla ois pitäny saada yks leipä alas. Se ei tulis onnistuu. En ollut moneen vuoteen pystynyt syömään mitään aamulla. Mä en jaksa. Jaksa mitään. Jaksa tätä päivää, tai huomista. Mä en jaksa ees yrittää. Sama vaan antaa elämän mennä alamäkee. Se turruttaa, ku pitää popsii jotain masennuslääkkeitä. Ajatukset menee sumeeksi mössöksi. Millään ei oo mitään väliä. Ei millään. Ei kukaan välitä. Ei ainakaan musta. Eikä ainakaan oikeesti.