vaaroja

Edellinen postaus <--- Tämä postaus on jatkoa tuohon postaukseen. Musiikki auttaa pääsemään paremmin tunnelmaan.

Mä pyörin sängyssä koko yön. Näin painajaisia kaikesta siitä, mitä olin edellisten viikkojen aikana nähnyt. Kaikki ne ammuskelut. Sen, ku jotkut niistä kommandopipoisista miehistä oli vieny mun äitin ja isän mukanaan. Pikkusiskon, jota oli ammuttu. Mä en tiennyt edes, että oliko mun vanhemmat enää elossa. Maailmasta oli tullut kolkko paikka. Tavallisilla ihmisillä ei ollu enää oikeutta elää. Kuuntelin vaan hiljaista vesisadetta. Heräsin monta kertaa siihen, kun unessa ase laukes ja mä kaaduin maahan. Aamulla heräsin hikisenä ja mun silmissä oli kyyneleitä. Tyyny oli kastunut yön aikana.

Poika koputti mun huoneen oveen. Käskin sen tulla sisään. Se istu sille puiselle tuolille, josta maali oli alkanu lohkeilemaan. Katseli taas ikkunasta ulos. Mietti varmaan mielessään, mitä sanois mulle. Mä pidin suuni kiinni. En osannut jotenkin vieläkään luottaa siihen. Enhän mä tiennyt, jos se vaikka yhtäkkiä tekis mulle jotain. Jos se oli vaan kidnapannu mut mukaansa. En saanu mielestä mun perhettä, ja jossain vaiheessa tajusin, että mun poskelle valu kyyneleitä. Se kääntyi ja katso mua. Tuli sitte vierelle. Pyyhkäisi kyyneleet pois ja ryntäs sitte saman tien niin kauas musta, ku vaan siinä pienessä huoneessa oli mahollista.
-Anteeksi. Ei mun ollu tarkotus.
-Ei se mitään, mä yritin sanoa sille.
-Ei vaan ihan totta. En mä sais koskee suhun.
-Mikset?
-En mä vaan saa. Ne näkee, että sä et kuollutkaan eilen.
-Ketkä?
Poika ei vastannut. Mä tiesin, että se tarkotti niitä päätyyppejä. Niitä, jotka oli keksiny tän koko hullun idean. Ne, jotka oli peräisin jostain tosi kaukaa. Ne ei ollut oikeita ihmisiä. Ne oli jotain pieniä olioita, jotka istutettiin johonkin ihmiseen ja sen ihmisen ajatukset muuttu pahoiksi. Sillä ihmisellä oli sen jälkeen sen olion tunteet ja ajatukset.
-Mikä sun nimi on?
-Ei mulla oo nimeä..
-Pakkohan sulla on joku olla. Kai sua on jollain kutsuttu.
Se katso mua taas jotenkin surumielisenä.
Käänsi katseen pois ja sanoi sitte -62330. Sillä nimellä ne mua kutsu.
Nyt mä olin itse pahoillani. Mä jotenkin tajusin, että sitä satutti se, et se ei ollut ollut koskaan oikea ihminen. Oli vaan aina ollut jonkun toisen ruumiissa. Ei se ollut mitään elämää.
-Mikä sun nimi sitte on?
-Lysa.
-Lysa, se sano ja hymyili sitten. Eikä se ollut mikään pieni hymy. Sen kasvoilla loisti jonkinlainen ilo.
-Kaunis nimi.
-Niin kai.
-On on. Mä en oo tienny, et se voi olla nimenä jollakin.
Tuli hiljaista. Mä istuin sängyllä ja tuijotin mun käsiä. Kynnet oli lohkeillu. Kädessä näky verijuovia.
-Sä voit sanoo mua Alexiksi.
-Alex. Aika kiva nimi, sanoin ja hymyilin Alexille.

Sade rummutti kattoa. Mä istuin ruokapöydän ääressä. Alex paisto pannulla kananmunia. Katselin ikkunasta maisemaa. Karu totuus palasi näkymän kautta. Ulkona ei näkynyt mitään elävää. Ruoho oli kellertävää. Tiellä oli railoja ja se oli murtunut joistakin kohti kokonaan. Kuopat oli täyttynyt vedellä.
-Miten kauan sää oot ollu täällä?
-Viikkoja. Kuukausia. En mä enää edes muista millon mä tänne tulin. Musta tuntuu, että tää on aina ollu mun koti.
-Onko sulla perhettä, tai siis tuolla ihmisellä, jonka sisällä sä oot?
-Elä puhu siitä! Mä en halua kuulla tuosta enää sanaakaan! Alex löi nyrkillä monta kertaa pöytään. Se näytti aidosti vihaiselta. Mä säikähdin totaalisesti. Mua pelotti, ja painoin pään häpeissäni alaspäin.
-Mä oon ihan yhtä aito ihminen, ku sinäkin!
-Sori. En mä sitä tarkottanu..
Alex rauhoittu pikkuhiljaa. Sen silmissä näkyi silti raivoa, ehkä jopa vihaa.
Me syötiin hiljaisuudessa. Ei se mua haitannut, koska olin tottunut siihen. Sitäpaitsi mä en ollut yhtään sen enempää juttelutuulella, ku Alex.

Päivät rullas samaan arkiseen tapaan. Alex käski mun pysyä sisällä. Se itse lähti joka aamu metsään hankkimaan meille ruokaa. Kaapeissa olleet purkkiruuat oli syöty ensimmäisen viikon aikana. Haavaa poltteli vähän väliä, mutta talosta ei löytynyt enää yhden yhtä särkylääkettä. Alex toi mulle joitain kasveja metsästysreissuiltaan. Käski mun sitoa niitä haavan päälle. Ne lievitti kipua, ainakin jonkun verran.

Me istuttiin illalla takkatulen ääressä. Alex pyysi kertomaan mun perheestä ja mun lapsuudesta. Mä kerroin ja väliin itkin. Helpotti kuitenkin, kun sain kerrottua jollekin niitä asioita. Mä olin alkanut luottamaan Alexiin, mutta en kertonut sitä sille. Halusin vielä pitää etäisyyttä, kaiken varalta. Alex katto mua silmiin. Sen silmiin heijastu roihuavat liekit. Se katse oli jotenkin erilainen. Mä en tiennyt yhtään, mitä Alex tunsi tai ajatteli sillä hetkellä.
-Lysa, se sano ja katto mua vieläkin silmiin. Se ei ollut räpsäyttänyt silmiään vieläkään.
-Niin.
-Mä keksin keinon.
-Ai mihin?
Se oli hiljaa. Olin jo ehkä liiankin tottunut siihen. Mä odotin.
-Siihen, että miten ne ei voi seurata mua enää.
-No?
-Odota hetki.
Alex otti taskustaan puukon. Tökkäsi sitten sillä olkapäähänsä ja ulvahti tuskasta. Mä katsoin kauhistuneena. Se työnsi sormen haavaan ja otti sieltä jonkun pienen esineen. Se näytti vähän kapselimaiselta. Alex heitti sen tuleen. Katselin kun liekit hitaasti nuolivat sitä ja lopulta se paloi ja sitten sitä ei enää vain ollut.
-Mistä sä tiesit, että sulla oli tuollanen, ja et missä se oli?
Alex kääri sidettä kätensä ympäri. Side värjäytyi punaiseksi. Sen ilme oli kärsivä. Tiesin, että sitä sattui, ja paljon.
-Muistin yhtäkkiä, että ne kerran pisti mulle jonkun piikin olkapäähän ja jotenki yöllä vaan synty idea, et entä jos ne sittenkin laitto sinne sillon jotain, koska siitä pistoksesta ei jäänyt mikään pikkujälki.

Mä karkasin metsään, vaikka Alex oli kieltänyt. Haahuilin sitä pitkin ristiin rastiin ja lopulta kadotin suunnan. Olin eksyksissä metsässä, enkä tiennyt mitä tekisin. Näin vilauksen kommandopipoisesta ja maastopukuisesta miehestä.
-Alex, huusin ja näin, kun mies kääntyi.
Se nosti aseen olalleen ja alkoi tähtäämään. Jotenkin muhun iski paniikki ja en tajunnut liikkua. Seisoin vain paikallani ja tuijotin aseen piippua.
    Joku ryntäs puiden takaa mua kohti. Kaappas mut otteeseensa, juoksi kivien taakse ja painoi mut itseään vastan.
-Lysa... Sä.. Olisit.. Voinu.. Kuolla..
Se joku oli Alex. Alex huohotti ja katseli mua pelonsekaisin tuntein.
-Ryömi tuonne, Alex sanoi ja näytti kädellään pientä tunnelia kallioiden välissä.
Konttasin sinne ja Alex ryömi perässä. Oli niin pimeää, että mä en nähnyt eteenpäin. Välillä joku kivi paino mun jalan alla, mutta purin vain hampaita yhteen. Piti olla hiljaa, ettei se mies kuulis meitä.
   Lopulta Alex käski pysähtyä. Sen silmät oli täyttyneet taas vihasta.
-Miksi sä et totellut mua! Miksi sä lähit metsään, vaikka mä monta kertaa oon kieltäny sua!
Häpesin ja käänsin katseeni pimeyteen.
-Anteeksi.
-Tuo ei riitä! Tajuatko sää, että jos sä olisit kuollu, niin mulle ei ois enää jäänyt mitään. Ei mitään syytä, miksi mä jatkaisisin elämistä. Ei mitään syytä, minkä takia pysyä hyvänä, vaikka mut on luotu pahaksi!
Häpesin yhä vain enemmän. Mä en tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Siinä hetkessä en tajunnut mitään oleellista.
-Lysa..
-Niin? mä kysyin hiljaa, enkä vieläkään katsonut Alexia.
Se painoi mut itseään vasten. Laittoi varovaisesti hiukset korvan taakse ja kuiskasi sitten mun korvaan.
-Mää taidan rakastaa sua.

    Mä lakkasin hengittämästä. Puna kohosi mun poskille, mutta onneksi Alex ei nähnyt sitä.
-Lysa?
Alex näytti huolestuneelta. Mä aloin taas hengittämään, mutta vain katkonaisesti.
-Et kai sää vaan järkyttynyt?
-En.. Mun pitää vaan hetki sulatella tätä, sanoin ja suljin sitten silmäni.
Yhtäkkiä tunnemyrsky valtas mut. Tajusin, että siinä edessäni oli se ihminen, jota rakastin ja jota tulisin aina rakastamaan. Tajusin, että tunne oli molemminpuolinen.
Ja sitten mä avasin suuni ja päästin ne pitkään salaamani sanat mun huulilta.
-Alex. Mä rakastan sua, ja tuun aina rakastamaan.