En ole varmaan koskaan kiitänyt näin nopeasti korttelista toiseen ja kaupunginosasta seuraavaan. Pysähdyn vasta Jullen kerrostalon hissin eteen ja yritän rauhoittaa kiihtyneitä sydämenlyöntejä sekä pihisevää hengitystä samalla kun maistan verenmaun suussa. Ja vaikka aivoni toitottavat, ettei muutama minuutti sinne tänne voi enää pahentaa tilannetta, en antanut itselleni yhtäkään ylimääräistä sellaista kuullessani viimein Jullesta sen hiljaiselon jälkeen.
Hissi saapuu kolisten ala-aulaan. Astun kyytiin ja painan nappia sulkeakseni ovet perässäni sillä nyt ei tee mieli joutua tuijottelemaan vaivaantuneesti puhelinta, jos joku talonasukas päättäisi liittyä seuraan. On jo tarpeeksi kamalaa tuijottaa itseään peilistä todetakseen näyttävänsä punaisena helottavalta tomaatilta, jonka hiukset ovat nähneet hiusharjan viimeksi useampi päivä sitten. Kökin viikonlopun kämpällä, koska en jotenkin osannut lähteä ry:lle. Pelkäsin, että vain yrittäisin etsiä Jullea katseellani ja jos tämä ei olisikaan ollut siellä, en olisi pystynyt keskittymään mihinkään. Ja pelkäsin kyllä myös sen olevan siellä. Se olisi ollut melkein vieläkin pahempaa. Mulle oli tullut jostain päähänpinttymä, että se olisi muka vain vältellyt mua siellä ja se taas olisi satuttanut enemmän kuin mikään.
Pimpotan ovisummeria ja kuuntelen, miten tuttu askelten rytmi lähestyy ulko-ovea. Julle avaa oven ja en edes kerkeä astua sisään, kun se on jo kaapannut mut tiukkaan halaukseen.
- Anteeksi... Mä olen varmaan sunkin mielestä ihan ääliö, se kuiskaa niin hiljaa, että sen ääni kutittelee mun korvaa.
- Et sä ole, lähimainkaan.., sanon ja rutistan sitä takaisin.
Julle ei päästä irti. Se painaa hellästi mun pään sen rintakehää vasten, jolloin tunnen sen sydämen tiheästi hakkaavan jyskeen. Kyyneleet kihoavat silmiini, kun aistin Jullessa olevan hädän. Tiedän miltä tuntuu, kun pelkää jonkun itselle rakkaan ihmisen kohdalla pahinta. Ja useimmiten edes lisäajan pyytäminen ei tuo toivottua muutosta. Julle kuitenkin muuttui. En vain ole kuullut sitä tarinaa. En ole ollut varma haluaako se puhua siitä, joten en ole koskaan kehdannut kysyä.
- Elmeri ei suostu keskustelemaan kenenkään kanssa...
Jullen äänessä on lohduton sointi.
Nojaudun taaksepäin, jotta näen sen kasvot. Julle on painanut silmät kiinni ja olen melko varma, että se puree hampaita yhteen, koska sen tavallisestikin voimakkaat poskien linjat ovat nyt jotenkin vielä syvemmät ja jyrkemmät.
- Sä olet kuullut tämän varmasti tuhat kertaa aiemminkin, mutta silloin kun jollakin on defenssi päällä, on ihan mahdotonta edes yrittää. Se ei siinä hetkessä johda mihinkään. Joskus liika yrittäminen jopa voi viedä sitä toista kauemmaksi. Mä luulen, että Elmeri tietää mitä sä ja teidän perhe ajattelette, mutta just nyt, tuossa mielentilassa, se ei ole kykenevä ottamaan mitään vastaan. Eihän sitä voi kukaan varmaksi luvata, mutta jos sille joskus tulee joku hyvä hetki niin silloin se saattaa yhtäkkiä muistaa ne teidän sanomat jutut ja sille tuleekin tunne, että se haluaa muutosta. Oli se sitten lopulta pysyvää tai väliaikaista, mutta muutosta jokatapauksessa. Ja usein se pienikin muutos on kohti hyvää ja parempaa elämää.
Julle pitää vielä hetken silmiään kiinni. Näyttää kuin se pidättelisi itkua.
Irrottaudun sen halauksesta, mutta jään pitelemään sen käsistä kiinni. Tuntuu kuin pelkkä sen surun katsominen vierestä kärventäisi mun sielua. Niin palavasti haluaisin pysyä lähellä. Olla koskaan päästämättä irti, mutta mun on pakko. En pysty ajattelemaan muuten lainkaan järkevästi.
- Mä en ole lähdössä mihinkään, sanon ja toivon sen ymmärtävän, ettei mun ole tarkoitus antaa sen olettaa, ettenkö haluaisi yhä olla sen lähellä.
Julle mumisee jotain vastaukseksi, mutta en saa siitä selvää. Sitten se avaa hitaasti silmät. Ne ovat niin tummat, mutta samalla kyynelten täyttämät, etten erota missä iiris päättyy ja pupilli alkaa tai toisinpäin.
- Kysyisin tulta, mutta mä tiedän, ettet sä polta, Julle sanoo ja ihan aavistuksen hetken, sen suu kääntyy virneeseen.
Kurtistan huomaamattani silmiä, kun yritän lukea sen kasvoilta, että onko se tosissaan.
- Jäin kiinni. En mäkään polta. En enää.
Katson sitä hetken aikaa niin kysyvästi, että se jatkaa.
- En ole polttanut sen talvisen vaelluksen jälkeen yhtäkään, Julle sanoo ja sipaisee kämmenselällään oikeaa käsivarttani. Ele on pieni ja hellä, mutta kutsumattomat mielikuvat ja hehkuva lämpö ihollani jäävät vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun Julle on jo laskenut kätensä alas.
Tiesin sen tietävän, että asia on mulle nykyään tärkeä, mutta mä en ollut silti ikipäivänä uskonut, että se lopettaisi niin äkillisesti.
- Säkö meinaat, että sen meidän keskustelun jälkeen...
En saa kasattua lausettani loppuun. Olen niin hämmentynyt ja jotenkin samaan aikaan niin herkillä, etten tiedä enää mitä sanoa.
- Yritin kyllä pariin otteeseen, kun mulla oli huono hetki, mutta en pystynyt sytyttämään koko sätkää. Edes sen kädessä piteleminen teki pahaa ja siinä vaiheessa mä kaivelin kaikki mun kätköpaikat ja heitin ne kerralla menemään. Ja sen jälkeen en ole edes osannut kaivata.
- Mä olen yllättynyt. En mä tajunnut, että sä ihan tosissasi meinasit, että voisit lopettaa vaikka samantien, sanon.
- No tuli tarpeeksi hyvä syy vielä omien aiempien syiden päälle, Julle sanoo, mutta se ei katso enää kohti.
- Mikä? kysyn, vaikka heti avattuani suun, tiedän jo vastauksen.
Julle räpyttelee muutaman kerran silmiään. Yksinäinen pisara valuu korvan vierustaa alaspäin. Ja kun se viimein vastaa, on kuin joku olisi työntänyt tukin poikittain täysillä kohti mun polvitaipeita - Sinä, tietysti.
Katselemme hetken toisiamme hiljaisuuden vallitessa ympärillämme. Kaikki tuntuu yllättävän intiimiltä. Kuin olisimme ensimmäistä kertaa kaksin ja näkisimme toisemme syvemmin kuin milloinkaan aiemmin.
- Onko mitään mitä mä voisin sanoa tai tehdä, jotta sun ei tarvitsisi murehtia Elmerin tilannetta niin paljon? kysyn, kun olen hetken pyöritellyt keskustelunavauslauseita mielessäni.
Julle ei vastaa. Se puristelee käsiään nyrkkiin ja auki, ja ottaa lopulta askeleen taaksepäin.
- On... Paljonkin.
Jään odottamaan jatkoa, mutta sitä ei tule.
- Kuten? kysyn, vaikka pelkään rikkovani jonkin välillemme ilmaantuneen langanohuen tunneseitistön.
- Siitäpä se kiikastaakin. Mä en voi pyytää sua tekemään tai sanomaan yhtäkään niistä...
Julle kääntää mulle selän. Tiedän, ettei sen eleen ole tarkoitus loukata. Ei tässä. Ei nyt, kun olemme kumpikin herkillä. Se on lähinnä itsesuojelua. Tai paremminkin meidän kummankin suojelua, koska kehoni ei lakkaa viestittämästä aivoilleni aneluja, joille en voi myöskään antaa lupaa.
- Ehkä on parempi, että mennään käymään ulkona, sanon, mutta Julle ei suostu vieläkään kääntymään ympäri.
- Mä tulen ihan kohta perästä. Mee vaan edeltä, se sanoo, harppoo pois näkyvistä ja jättää mut seisoskelemaan yksin sen seinää vasten nojaavien mustien maihariparien kanssa.
Silloin tiedän, ettei mikään ole ennallaan. Ei mikään, jonka kuvittelin joskus olevan lähinnä kuin veljen ja siskon välistä ystävyyttä. Sitä veljeä ei enää ole. Eikä kyllä siskoakaan. Ja ensimmäistä kertaa sen samaisen talvisen vaellusviikonlopun jälkeen, jonka Julle mainitsi hetki sitten, pienen, ohikiitävän hetken verran, en osaa pelätä tulevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤