onnellinen suomalaisuudesta

Ahdistaa. Kun mä en saa ilmaistua itteeni oikein mitenkään. Haluaisin vaan itkee, ku oon niin väsynyt tähän. Kun mun tekis mieli kääriytyä peiton alle ja olla vaan hetki yksin. Ilman näitä ajatuksia. Ilman sitä, etten mä tiedä mitä saa tehdä ja mitä ei. Kun mä en tiedä mikä täällä on fine. Onko okei vaan olla tekemättä mitään, vai pitääkö aina jaksaa hymyillä ja tehdä mitä muutkin tekee. Onko päiväunien nukkuminen pelkästään tarkoitettu pienille lapsille. Vai voinko mä hyvillä mielin nukkua tän väsymyksen pois. Nukkua aamulla niin pitkään, kun mua vaan väsyttää. 

Sadepisaroiden äänessä, jotain tuttua.

Salamoiden välkkyessä taivaalla tuntuu hetken kuin olisin kotona.

En ymmärrä, että elän rapakon takana.

Ymmärrä, miten eri kulttuurit voivat kohdata.

Miten voi hetken elää maapallon toisella puolella.

Onnellinen suomalaisuudesta.

Luonnosta ja ruuasta.

Kaikesta hyvästä, mitä meillä on.

Murtunut.

Maailman julmuudesta. 

Epäoikeudenmukaisuudesta.

En ymmärrä kuinka kukaan voi tappaa toista ihmistä.

Loukata satuttamatta siinä samalla itseään.

Eka viikko alkaa kohta olla taputeltuna täällä. Mun fiilikset on vaihdellu aika laajasti, mutta suurimman osan ajasta mä oon ollut onnellinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus olla täällä. 

Oon ymmärtänyt paljon enemmän puhetta, kuin mä olin osannut aavistaa. Kielimuuria mulla ei enää ole, mutta välillä on tuskaa puhua jotain, kun ei osaa vielä muuta kuin yksinkertaisia lauseita ja sanoja. 

Oon ollut väsynyt tähän kuumuuteen ja siihen, kun pitää jaksaa keskittyä aina täysillä, kun mulle puhutaan. Mutta silti päällimmäisenä tästä viikosta on jäänyt kyllä ihmisten ystävällisyys ja se miten hyvin mut on otettu täällä vastaan.