varjele kaikelta pahalta #59 (Julle)

Harmaaksi värjäytynyt vesi valuu lasia pitkin kohti ikkunalautaa, kun mä vedän lastalla viimeistä kertaa ylhäältä alas. Kuivaan lastan pyyhkeen palaseen ja pyyhkäisen vielä ikkunan alareunalle jääneet pisarat. Alkusyksyn lämpö viipyilee iltapäivän auringossa, joka vielä hetken sattuu osumaan olohuoneen pisimmälle seinälle, josta puolet täyttää patterin yläpuolelta melkein kattoon asti ylettyvät ikkunat. Tällaisessa valossa saisi hyviä kuvia. Kuvia, joissa lämpimän sävyinen valo saa ihon hehkumaan niin kuin sitä olisi tullut otettua koko kesä brunaa töiden tekemisen sijaan.

Helsinkikesä.

Se oli ollut jonkinlainen irtiotto arjesta, joka oli jo aikoja sitten jumittunut paikalleen. Jokainen päivä oli alkanut hiljalleen toistaa itseään. Rutiinit, jotka olivat ennen tuoneet turvaa, olivat lopulta olleet ennemmin pakonomaisia toimintoja, jotka täytyi suorittaa samalla tavalla alusta loppuun.

Aamulla herätys 6:30. Hampaiden pesu. Nopea suihku haalean lämpimässä vedessä. Aamupalaksi pari palaa ohuen ohutta herkkua juustoviipaleella ja kurkkusiivuilla. Lasi appelsiinimehua. Pyykkitelineeltä kuivunut t-paita ja shortsit, jotka ovat imeneet itseensä enemmän maalia kuin laki sallii. Harry Potter äänikirja pyörimään kuulokkeissa. Ja tunnista toiseen kestävää maalausta auringon paahtaessa porottavana niskaan.

Mutta vaikka työpäivät olivat muodostaneet uudet rutiinit, iltojen olin antanut mennä omalla painollaan.

Merivesi oli kesäkuun loppupuolella ollut jo uimakelpoista. Severi oli saanut mut toisinaan houkuteltua mukaansa rannalle. Joko pelaamaan biitsiä tai piknikille tutustumaan sen opistokavereihin, jotka olivat porukalla vuokranneet Severin sedän talon, joka oli lähtenyt ulkomaille työreissulle, ja tulleet tekemään samaa hommaa kuin mä ja Severi.

Maalaamaan taloja.

Tiputan märän rievun sankkoon ja heivaan sen kylppäriin. Pyykkikorissa odottaa muutama muukin rätti kipeästi pesua. Heitän kaiken likapyykin koneeseen ja toivon sormet ristissä, ettei mikään menisi pilalle. Kutistuisi tai nukkaantuisi.

Sujautan puhelimen taskusta ja vilkaisen kelloa.

Kymmentä vaille kolme.

Enkä kerkeä kuin ajatella tyhjänä ammottavaa jääkaappia, kun mahani ilmaisee ensimmäiset mielipiteensä nälkäkuuristani.

- Okei. Okei. Mä lähden kauppaan, huokaisen ääneen ja heitän viimeisen toiveikkaan katseen pesukoneen suuntaan.