tyttö

Tyttö keinuu edestakaisin mummolan takapihan kahden istuttavassa kiikussa. Hän on nuori, lapsi vasta. Alle kouluikäinen. Pihan kukkapenkit pursuilevat tulppaaneista. Punaisista ja valkoisista. Valkoisista kuin myssy, joka on hieman liian syvällä veljen päässä. Veli on pieni ja hauras. Kuin savesta muotoiltu astia, joka on asetettu aivan pöydän reunalle. Joka voi särkyä hetkenä minä hyvänsä. 

Tulee talvi. Tyttö aistii sen jo viikkoja ennen. Pimeydestä ja tuoksusta, jonka kodin seinät ovat imeneet sisälleen. Hän näkee äidin hymyilevän enää harvoin. Isä sen sijaan hymyilee ja nauraa. Hänen on ehkä pakko, töiden takia. Tyttö ei kuitenkaan tiedä sitä. 

Tyttö näkee punaiset viivat äidin poskilla. Näkymättömät purot, jotka ovat valuneet vuolaina pimeässä huoneessa, jonka ikkunasta näkyy pelloille, jotka ovat hautautuneet lumikerroksen alle. Hän näkee äidin käsien tärisevän, kun tämä pukee veljelle puhtaita vaatteita. Kuulee äidin ja isän hiljaiset keskustelut suljettujen ovien takana. Tuntee muutoksen, joka on väistämätön. 

Auringon säteet kutittavat lämpiminä tytön poskia, kun hän makaa olohuoneen lattialla ja selailee kirjaa siskonsa kanssa. Välillä hän vilkuilee äitiä, jonka maha on hiljalleen kasvanut kummuksi, joka on tehnyt halaamisesta vaikeampaa. Tyttö miettii äidin sanoja pienestä elämästä. Sydämestä, joka sykkii äidin sisällä. Ja hän miettii, tuleeko perheeseen vauva, joka on yhtä hentoinen kuin veli. 

Ja sitten veli viedään pois. Kerran tai pari tyttö pääsee katsomaan tätä sairaalaan, jonka valkoiset seinät ovat yhtä aikaa niin tyhjät ja täynnä kipua. Sattuukohan veljeen, tyttö miettii, kun hän katselee nukkuvan lapsen kasvoja. Lapsen, jonka hymy on kauneinta maailmassa, ja jonka silmät ovat kirkkaammat kuin se ääretön taivas, jota hän toisinaan pysähtyy ihastelemaan. 

Joulu on erilainen kuin aiemmin. Tyttö ei odota lahjoja, eikä oikeastaan mitään muutakaan jouluun liittyvää. Hän ristii kätensä iltaisin ja toivoo, että äiti ei itkisi niin usein.

Huonetta valaisee vain hämyinen aamuaurinko, kun tyttö kömpii sängystään ja kiiruhtaa äidin ja isän huoneeseen. Kaikkialla on hiljaista. Hiljaisuus on niin kokonaisvaltaista, että se kaikuu huoneen seinistä toisiin huoneisiin ja ympäri koko taloa. Se salpaa hengityksen ja saa hidastamaan askeleet lyhyemmiksi ja kevyemmiksi. Tyttö melkein kulkee varpaillaan kuin keiju, jonka siivet eivät enää hetkeen ole kantaneet. Hän näkee äidin silittävän pellavan vaaleita hiuksia. Näkee pisarat, jotka kulkevat peräkanaa kuulasta ihoa pitkin. Näkee hymyn, joka on kuollut veljen kasvoille. Tuntee sisällään kylmyyttä hohkaavan jään kuorruttavan sydämen kerros kerrokselta, joka vain juuri ja juuri jaksaa enää lyödä. Tuntee hennon hipaisun olkapäällään, eikä hän tiedä onko se kevyt tuulenvire vai enkelin siipi, joka nostaa nukkuvan veljen hellästi syliinsä ja kantaa tätä säihkyvää silmiä pistelevää kirkasta taivasta kohti. 

Suru tulee vasta myöhemmin. Tyttö käpertyy itseensä. Lakkaa hymyilemästä. Hän tuntee kyllä elämän säkenöivät hetket ja naurun, joka kuplii muiden ihmisten sisällä. Mutta jokin on murtunut hänen sisällään. Pala sitä osaa hänessä, joka ei malttanut irrottaa katsettaan tähtitaivaasta tai revontulista. Joka keinui kohti korkeuksia ja lauloi laulua auringon paistamista letuista. 

Tytöllä on vain sanat. Sanat, jotka elävät siitä kaikesta värittömyydestä, josta hän ei osaa kertoa muille. Siitä laulusta, jossa tällä kertaa maalataan maailma harmaan eri sävyihin. 

Eikä hän enää tämän jälkeen ole lapsi. Vaikka joskus toivoo sitä enemmän kuin mitään. Että äiti antaisi palan piparkakkutaikinaa maistettavaksi ja isä ajaisi mökkitien niin lujaa, että mahanpohjassa vihloisi. Ja että veli nauraisi silmät tuikkien, kun hän työntäisi tälle vauhtia keinussa tulppaanien kukoistaessa mummolan seinänvieruksilla.