alkuja ja loppuja

Kesäyön hiljaisuus. Jokainen minuutti oli vain ohikiitävä hetki.

En edes osannut itkeä sillä kipu kärvensi sisältä tuskallisemmin kuin koskaan. Olin jo kauan sitten lakannut uskomasta, että voisit koskaan ymmärtää sitä ristiriitaa, joka täytti jokaisen ajatuksen. Ehkä olin itsekin luovuttanut. Päästänyt mielessäni irti siitä kaikesta, jolle en ollut löytänyt sanoja. Että miten voi samaan aikaan tuntea pakahduttavaa lämpöä ja roihua ja sitten kuitenkin toivoa, että voisi haihtua pilvenhattaran lailla jättämättä jälkeäkään. Ettei tarvitsisi myöntää olleensa väärässä. Ettei tarvitsisi kohdata sitä loppumatonta kysymysten tulvaa, joka oli saanut mielen jo viikkoja sitten sekaisin. Olinhan ollut varma, ettei sen suurempaa yksinäisyyttä voinut olla. Olla samalla kertaa rakastettu ja valmiiksi vihattu. Enkä ehkä siksi kyennyt pitämään lupauksistani kiinni.

- Pyydän vain anteeksi, olin sanonut kysyessäni numeroasi, kun olin hajonnut sen syyllisyyden alle, joka oli pistänyt rintaan ja saanut kropan tärisemään useiden minuuttien ajan.

Äänesi oli saanut minut itkemään. En vieläkään tiedä mille. Kunpa olisin osannut silloin pysähtyä ja pyytää apua. Mutta ei. En tiennyt, miten paljon tulisin sinua vielä satuttamaan. En sitä, että murtaisin sen kuoren ympäriltäni, joka oli pitänyt minut siihen asti juuri ja juuri kasassa. Enkä sitäkään, miten elämä ei olisi enää alkuja ja loppuja. Vain pelkästään loppuja.