toivon, etten enää ole niin yksin

Vesipisarat ryöppyävät pyörän renkaasta päälleni, kun kiidän sateen kastelemaa tietä eteenpäin kohti kämppää. Mieli on maassa, mutta en haluaisi itkeä. En ole itkenyt näiden syiden vuoksi hetkeen, enkä haluaisi palata siihen samaan olotilaan, joka oli alkusyksystä. Tai joka on oikeastaan ollut joka syksy monta vuotta taaksepäin. Ja talvi. Ja kevät.

Yritän sanoittaa tilannetta itselleni. Miksi tässä kävi taas näin. Miksi aina. Miksi vielä silloinkin, kun on hetken ajan tuntenut kuuluvansa johonkin. Kun on kuvitellut, että edes joku välittää. Ja kuitenkaan kukaan ei huomaa, että niiden sanojen - ei se haittaa, takana on vuosien kipu.

Kipu yksinjäämisestä. Kipu hylätyksi tulemisesta.

Aloitan joka vuosi alusta. Ellen kerran niin jopa muutamaan otteeseen. Muutan uudelle paikkakunnalle tai asun ulkomailla. Ja kuitenkin lopulta muutan kotiin pakoon sitä tunnetta, etten edelleenkään koe kuuluvani minnekään. Että vaikka matkustan eri puolille maailmaa tai suomea, olen silti aivan yhtä yksin.

Tuntuu väärältä omistaa ystäviä, jotka todella välittävät. Joille soittaessa voi jatkaa samasta, mihin on aiemmin jäänyt. Ja joita nähdessä kaikki on aina aivan ennallaan, vaikka moni asia olisikin ympärillä muuttunut. Ja sen jälkeen sanoa, että kokee yksinäisyyttä.

Olen hukuttanut tunnetta työhön, matkustamiseen ja kouluun. Olen väistänyt sitä uppoutumalla kirjojen maailmaan ja soittamalla pianoa. Olen paennut sitä menemällä tallille hevosten luo ja juoksemalla vesisateessa.

Tiedän, etten ole yksin. Minulla on aina perhe, poikaystävä ja lähimmät ystäväni. Tiedän, että monet välittävät paljonkin.

Ehkä juuri siksi en aina ymmärrä, miksi se ei silti riitä. Miksi kaipaan niitä ihmisiä, joiden kanssa olla arkenakin. Joita pyytää illalla teelle tai nuotioretkelle jonain aurinkoisena päivänä. Joiden kanssa voisi jakaa elämän ilot ja surut.

Olen kuitenkin kiitollinen tästäkin elämänvaiheesta. Muutosta uudelle paikkakunnalle. Opiskeluista, joita rakastan. Perheestäni, joka tukee minua kaikessa. Ja läheisistä, jotka muistavat minua rukouksissaan.

Onneksi usko on kantanut vaikeidenkin hetkien yli. Toivo siitä, ettei minun tarvitse jaksaa yksin. Taivaan Isä kulkee aina vierelläni.

Haluan vielä sanoa sinulle, joka ehkä koet erilaisuutta tai yksinäisyyttä. Kyllä taivaan Isällä on varaa siunata elämääsi edes yksi sellainen ihminen, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet. Joka pysyy vierelläsi elämän tuulissa ja myrskyissä. Joka pitää kädestäsi kiinni, kun omat voimasi ovat lopussa. Ja jota voit sanoa ystäväksesi.

Jaksan kaiken tämän jälkeenkin yhä toivoa, että vielä jonain päivänä kyyneleet väistyvät hymyn tieltä ja voin sanoa, etten enää ole niin yksin.