varjele kaikelta pahalta #63 (Matias)

Askelten äänet kajahtelevat rappukäytävässä. Yksi käytävän pitkistä ledivaloista välkkyy niin pahasti, että ihmettelen syvästi ellei vähintään yksi kerrostalon asukas ole saanut siitä migreeniä.

- Miten kesä meni? Julle kysyy multa samalla, kun sovittaa viimein oikeaa avainta jäätävästä nipusta lukkoon. 

- Siinä kai se. Aika hiljaista on ollut, tyydyn vastaamaan. 

En kehtaa myöntää, ettei ole ollut oikein fiilistä tehdä mitään. Pääasia, että jaksoi käydä töissä ja lähteä silloin tällöin pelaamaan jätkäporukalla biitsiä, kun oli tuntunut, että elämä menee kuin sumussa.

En ollut keksinyt sille parempaakaan sanaa. 

Mikä olisi kuvastanut sitä olotilaa, kun on jossain menossa ja porukalla on hauskaa, mutta itsestä tuntuu siltä kuin olisi jossakin muualla. Kuulee keskustelut ja tietää tasan tarkkaan mitä ympärillä tapahtuu, mutta äänet kuuluvat kuin pleksin takaa. 

Sairaanhoitaja oli sanonut, että mulla saattoi olla jotain lievää työuupumusta ja että mun pitäisi välttää tekemästä ylitöitä. Viikonloput pitäisi ottaa levon ja rentoutumisen kannalta. Yöuniin pitäisi myös satsata. 

Nostan kengät vapaaseen koloon kenkätelineelle ja raahaudun sitten Jullen perässä keittiöön juomaan lasillisen vettä. 

Keittiö on valoisa ja avara. Siitä näkee suoraan olohuoneeseen ja sen perällä olevalle parvekkeelle, josta avautuu ehkä ne Helsingin kauneimmat maisemat. Tai ainakin Julle on kovasti rehennellyt niillä.

Valutan Ikean lasin puolilleen jääkylmää hanavettä ja nappaan sen mukaani suunnatessani parveketta kohti.

Oven eteen on vedetty vaalean okran väriset verhot. Onkohan Jullella ollut joku nainen makutuomarina, kun ei se niin kovin innokas ole itse ollut sisustamaan. 

Työnnän lasioven hitaasti auki. Syksyn lämmin tuulahdus tulee vastaan sivuun vedetyn parvekkeenlasin kohdalta. Rekisteröin käden, joka nojaa kaidetta vasten ja olen varma, että unohdan hetken ajan hengittää. 

Seison paikoillani ja tunnen, miten sydämen vahvat ja aiemmin niin tasaiset lyönnit kiihtyvät epämääräisiksi. Lasissa oleva vesi loiskuu tärisevän käden otteessa. 

Ja sitten kaikki pysähtyy. 

Käsi lakkaa tärisemästä. Katse pysyy kaiteessa, johon hetki sitten nojannut käsi on siirtynyt. Ja kaukaisuuteen tuijotellut hahmo kääntyy. 

- Ai, Matias! 

Puraisen kevyesti alahuultani ja nielaisen. 

Livia. 

Hetken. Sen pienen hetken verran olen jo kerennyt kuvitella näkeväni jonkun muun. 

Jonkun, jonka silmät olisivat hieman sirrillään ja jonka poskilla heloittaisi hento puna. Jonkun, jonkan katseessa olisi niin paljon lämpöä ja jonka hymy saisi sydämen melkein vavahtamaan paikoiltaan. 

- Mitäs sä Hesassa? Eikö sulla ookkaan enää töitä lapissa? kysyn samalla kun puristan ojennettua kättä ja yritän samalla palauttaa kasvoilleni mahdollisimman neutraalin ilmeen. 

- Mun piti olla, mutta menikin nilkka ja oon nyt ollut parisen viikko saikulla. Päätin sitten tulla käymään kotihuudeilla ja törmäsin Julleen kaupassa niin se houkutteli mut käymään täällä.

Livian hymy ulottuu silmiin asti. Ja vaikka siitä on vuosia, kun näin sitä viimeksi enon hautajaisissa, mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Se on sama Olivia kuin aina ennenkin. Oli sitten sitä O:ta tai ei. 

- Entäs itse? Julle tais mainita, että sä asut nykyään omillaan. Alkaako sulla nyt syksyllä koulu vai jatkatko töissä?

- Mä en oikeastaan tiedä vielä. Toivon, että tän viikon aikana ajatukset vähän selkiytyis. Pitäis yrittää päättää, sanon ja hörppään kulauksen vettä, joka maistuu ihan Helsingiltä.

- Eiköhän ne asiat loksahtele paikoilleen. Menee sitä kohti, mikä tuntuu oikealta, Livia sanoo ja menee ohitseni ovesta sisälle olohuoneeseen. 

Ehkä. Ehkä kaikki muuttuisi vielä. 

Ehkä rintaani pusertunut tyhjä kolo vielä katoaisi ajan kanssa. 

Ehkä oppisin vielä elämään elämääni ilman sitä ihmistä. 

Ehkä, jos uskoisin siihen todella, voisin lakata näkemästä sen saman unen aina uudelleen ja uudelleen, jossa meri pauhaa taustalla ja tunnen putoavani syvemmälle pimeyteen. Ja jossa Lili lopulta päästää kädestäni irti.