varjele kaikelta pahalta #60 (Matias)

Kaksi sanaa välkkyy puhelimen näytöllä, joka lojuu keittiön pöydällä edessäni. Olo on ristiriitainen. Samaan aikaan katkera ja vihainen, ja silti jossain syvällä sydämessä läikähtää hetken aikaa sellainen ymmärrys toista kohtaan, että koko maailma tuntuu vavahtavan nanosekunnin ajan paikoiltaan.

Mikään. Ei mikään ole valmistanut mua tähän pisteeseen. Että joinakin päivinä olen ollut täysin varma siitä, että Lili on mulle se oikea. Ja toisina olen niin lähellä luovuttaa koko jutun suhteen, että jos Lili pyytäisi päästämään irti, antaisin sen kävellä pois mun luota. Että vaikka tuntuisi siltä, että sydän repeää irti rinnasta, en voisi olla kiskomassa sitä takaisin.

Ehkä joskus tosiaan suurinta rakkautta on se, että päästää toisen menemään.

Raapustan vielä viimeiset rivit englannin tutkielmaan, taitan sen kaksinkerroin ja työnnän sen reppuuni niiden kaikkien muiden lappujen sekaan. En tiedä, miten pystyn sen kaiken tunnemyrskyn keskellä vielä keskittymään muihin koulutehtäviin.

Kiskon mustat farkut jalasta ja pengon vaatekaapin perukoilta mustavalkoiset addun urheilushortsit. T-paita lentää sängylle, kun vaihdan senkin toiseen hengittävämpää materiaalia olevaan.

Työnnän ulko-oven auki rappukäytävään ja hölkkään portaat alas alimpaan kerrokseen, jossa koiraa lenkittämästä tullut pariskunta huikkaa tervehdyksen.

Tuuli vihmoo puita. Oksat taipuvat kohti maata ja taivaanrannasta saapuva pilvimassa näyttää repeytyvän hetkenä minä hyvänsä. Jostain syystä jopa toivon, että alkaisi sataa. Ainakin kyyneleet hukkuisivat muiden pisaroiden sekaan.

Rytmitän hengityksen askeleiden tahtiin ja lakkaan hetkeksi ajattelemasta mitään muuta. Annan askelten rullata alamäkeen, jossa vauhti kiihtyy väkisinkin ja hiljennän, kun saavun viimein rantaan.

Jätän paidan lojumaan laiturille, otan pienet vauhdit ja sukellan pää edellä järven tummaan syleilyyn. Kauhoessani lopulta kohti pintaa tunnen pisaroiden kimpoilevan väreilevää vedenpintaa ja ihoani vasten. Jossakin kaukana taivas kumahtelee alkavan ukonilman merkiksi. Mutta juuri nyt, hyytävän kylmän veden pistellessä ihoani, en jaksa välittää siitäkään. Kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen eläväni joka ikisellä solullani.

Päästyäni takaisin kämpälle painun suihkuun ja väännän hanan niin kuumalle, että iho tuntuu melkein käristyvän.

ahdistaa me.

Haluaisin soittaa. Vaatia toista kertomaan, mitä se nyt oikein meinaa. Selvittää, onko jotain erityistä tapahtunut.

Kysyä, tarkoittaako tämä -meidän- loppua.

Mutta Lili on pyytänyt, etten soita tai ota yhteyttä. Että sen täytyy pohtia asioita yksin.

Ja jos milloinkaan niin nyt, haluan kunnioittaa toisen pyyntöä, vaikka epätietoisuus lisää sisälläni kasvavaa tuskaa, jota olen yrittänyt väkisin puskea yhä syvemmälle, jotta en joutuisi vielä kohtaamaan sitä.