varjele kaikelta pahalta #61

Vihertävä peltoaukio jatkuu loputtomiin. Kuin olisi hetkeksi astunut kaupungin sykkeestä ja valojen väriloistosta satukirjan sivuille. Ehkä viereisen metsän reunassa sammaloituvassa mökissä on joskus ollut elämää, mutta juuri nyt, kurkiauran kohotessa taivaalle ja suurien siipien halkoessa ilmaa, metsä henkäilee sen ränsistyneiden ikkunalautojen raoista.

Kaikkialla on niin kaunista, että sattuu. Sattuu mieleen ja sydämeen. 

Ja huomaan huokaisevani, että olisipa Matias täällä. 

Tiedän, että se virnuilisi mulle, kun hehkuttaisin sille pumpulimaisia pilviä, jotka ovat kerääntyneet länteen. Että se nipistäisi mua käsivarresta, kun kysyisin - onko tää kaikki totta. 

Ja musta tuntuu hullulta, että mä olen nyt täällä jeerassa ihan yksin, eikä mulla ole hajuakaan, missä se menee tai mitä se tekee nykyään. 

Siitä on kohta puoli vuotta, kun olen nähnyt sen viimeksi. 

Puoli vuotta. 

Kokonaiset kuusi kuukautta. Kuusi kuukautta ilman sitä pitämässä mua kädestä kiinni tai halaamassa, kun musta tuntuu, että koko maailma hajoaa mun edessä.

- Miten voin koskaan enää olla ehjä, olin kysynyt Jullelta, kun olimme puhuneet puhelimessa viikko sitten. 

- Lili, en mä usko, että kukaan voi koskaan olla tuollaisten kokemusten jälkeen täysin ehjä. Jokainen kokemus, joka on repinyt sydäntä auki, jättää jälkiä. Tärkeintä on se, että ymmärtää sen eron. Eron selviämisen ja elossa pysymisen välillä. Toisinaan riittää se, että kykenee elämään päivän, eikä tarvitse jaksaa muuta. Mutta kun pystyy aistimaan muutoksen ja ymmärtää, että tilanteet elävät koko ajan, on selviytyjä. Jokainen päivä voi muuttaa kaiken. Niin hyvällä kuin huonolla tavalla. Ja mä luulen tai oikeastaan tiedän, että sä selviät. Muista, että taivaan Isä pitää susta huolen, vaikka kaikki muu sun ympärillä tuntuis hajoavan. 

- Mutta kun mä en tiedä.. Julle, mä en tiedä, voiko meistä enää tulla mitään...

- Kyllä sä tiedät. Jos sä kuuntelisit edes hetken sun sydäntä, sä kyllä saisit vastauksen.

Ja siinä seisoessani, keskellä huojuvaa heinikkoa, jonka latvat kurottelevat kohti auringon valoa, en tiedä, mitä se sellainen on tarkoittavinaan. Miten osata kuunnella sydäntä, joka on niin pitkään antanut ristiriitaisia viestejä.

Kunpa sä Matias olisit täällä ja kertoisit, ettet ole unohtanut mua. Että mulle on edelleen olemassa erityinen paikka sun sydämessä. 

Kyyneleet tahrivat paidan, mutta en jaksa välittää. Se vain kertoo siitä, että tunnen syvällä sisimmässäni kipua, joka muistuttaa siitä kaikesta hyvästä, jonka olen jättänyt taakseni. 

Ja ehkä. Jos viimein annan itselleni luvan tuntea sen kaiken, jota olen pitkään yrittänyt työntää kauemmaksi kehostani ja mielestäni, minunkin sydämessäni on tilaa oppia jälleen rakastamaan.