varjele kaikelta pahalta #64

Puistokatu.

Kaupungin puoleinen reuna vaahterapuiden luona.

Tiedät, mitä tehdä.

- Julle

Bussissa on hijaista, kun nousen portaat ylös ja piippaan korttiani laitteessa. Kuski nyökkää ja painaa sitten nappia sulkeakseen oven takanani. Seison hetken paikoillani ja vain katselen, miten ovi menee hiljalleen kiinni. 

Epäröin hetken. 

Mitä jos millään ei ole enää merkitystä.

Sisälleni käpertynyt onttouden tunne on niin tukahduttava, että joudun vetämään muutaman kerran syvempään henkeä, jotta en tuntisi lievää pakokauhua, joka on kulkenut mukanani viestin lukemisesta saakka. 

Jos sä kuuntelisit edes hetken sun sydäntä, sä kyllä saisit vastauksen.

Jullen sanat kaikuvat mielessäni. 

Mutta mitä jos mun sydän ei ole enää aikoihin ollut tässä kaikessa mukana. Mitä jos juuri sen vuoksi olen tässä pisteessä, etten enää kykene pitämään kuin siitä pienestä toivon rippeestä kiinni, että voisin edes saada vastauksia. 

Lakkasitko lopulta uskomasta meihin? 

Merkitsinkö sulle oikeasti sitä kaikkea, mitä väitit silloin?

Katselen sateen piiskaamia ikkunoita ja toivon koko sydämestäni, etten tee tätä turhaan. Että tämä koko matka ei ole ollut vain jatkumoa sille kiduttavalle tunteelle, joka on itsepintaisesti pitänyt mua otteeessaan viimeiset kuukaudet. Tai ehkä jopa nämä vuodet. 

Toivolle. 

Bussi jättää minut muutamaa pysäkkiä aiemmin. Jostakin syystä haluan vielä hetken aikaa ajatella. Tai ehkä jopa olla ajattelematta. En tiedä, kumpi tekee enemmän kipeää. 

Väistelen pahimpia lätäköitä tarpoessani sateisena syyskuun iltana Helsingin kaduilla, jotka yllättäen ovat vaipuneet autioiksi. Taidan olla ainoita ihmisiä, jotka uhmaavat tätä säätä muutaman yksittäisen koiranulkoiluttajan lisäksi. Ja se jos jokin saa pelon vyörymään lävitseni. 

Miksi tämän kaiken piti mennä lopulta näin. 

Viimeisellä kadun pätkällä jo melkein pyrähdän juoksuun, mutta saan kuin saankin vaivoin pidettyä askeleet maltillisina harppauksina, joista jokainen on otettu kuin pakotettuna. Enää en voi pysähtyä, vaikka haluaisinkin. 

Maa on täyttynyt yhteen liimaantuneista vaahteran lehdistä, jotka aurinkoisena päivänä hehkuisivat ruskan väreissä. Nyt kaikki kuitenkin näyttää vain harmaan ja ruskean sekoitukselta. 

Vilkuilen ympärilleni ja yritän tarkentaa katsetta vesisateen läpi. Puisto vaikuttaa kuitenkin autiolta lukuunottamatta sorsia, jotka kyhjöttävät vieretysten lammen rannassa pensaiden suojassa. 

Nappaan puhelimen taskustani ja vilkaisen näytölle ilmestyvää kelloa. 

Kymmenen yli kahdeksan. 

Olen auttamattomasti myöhässä. Ehkä oli suuri virhe jäädä liian aikaisin bussista pois. 

Kyyneleet kihoavat silmiini, kun kuvittelen, miten yksinäinen kulkija on vilkuillut kelloaan ja päättänyt lopulta odottelun jälkeen palata takaisin kerrostaloasunnon lämpöön.

Ja tietenkin on se toinenkin vaihtoehto. Se, jota en haluaisi edes ajatella. 

Ehkä kukaan ei koskaan saapunutkaan. Ehkä puisto oli jokin aika sitten yhtä autio kuin nyt.

Istun märälle puistonpenkille ja tunnen, miten tuulihousut imevät kosteutta itseensä. 

Millään ei loppujen lopuksi ole merkitystä. 

Ei sillä, että en koskaan saa tietää, tuliko hän koskaan paikalle. 

Ei sillä, että kehoni värisee kylmästä ja hampaani tuntuvat kalisevan.

Eikä silläkään, miten kipu turruttaa sydäntäni joka kerta enemmän ja enemmän, kun väsyn yrittämästä estää muistoja tulemasta mieleeni. 

Lehdet rapisevat sateessa. Tai ehkä se kuulostaa ennemmin siltä kuin joku kävelisi puiston soratiellä. 

Alan jo kuvittelemaan hänen ilmestyvän pian takaani ja pudistan mielikuvan pois sillä se vain satuttaa enemmän. 

Painan pään käsiini ja puhallan lämmintä ilmaa kohmeisiin sormiini, jotka alkavat olla tunnottomat. Miksi minun piti mennä unohtamaan sormikkaat eteisen hyllylle. 

Joku istuu viereeni. Tunnen, miten penkki painuu hitusen alaspäin painon voimasta ja kuulen tuolin jalkojen narahtavan.

En kykene katsomaan. En, vaikka sydämeni on alkanut hakkaamaan rinnassani ja olen varma, että se on ensimmäinen kerta elämässäni, kun lyöntien äänet peittävät jopa jylisevän sateen alleen. 

- Lili, oletko se sinä?

Se ääni. Lempeä ja sointuva, saa koko maailmani vavahtamaan paikoiltaan ja tunnen, miten kyyneleet puskevat yhä vuolaammin silmäkulmistani.

En jaksaisi itkeä. Tai oikeastaan en haluaisi toisen näkevän minua juuri nyt, kun silmäni punoittavat itkemisestä ja sade on liimannut hiukseni kasvoja vasten. 

- Mä luulin, että sä et tule, saan viimein sanottua, kun kuivaan kyyneleet Matiaksen ojentamaan servettiin. 

Matias kallistaa päätään ja katsoo minua surumielisesti. 

- Mä luulin tapaavani Jullen. Poikkesin kahvilaan, kun totesin, että on vain sen tapaista pyytää ketään tällaisella säällä yhtään mihinkään ja ajattelin, että pistän sen odottamaan mua hetken. Ja sitten se ei ollutkaan täällä ja mä näin sut. Tai ainakin kuvittelin näkeväni ja oli pakko tulla tarkistamaan, Matias sanoo ja pitää sitten hetken tauon.

- Se taisi järjestää tän vai? se kysyy.

Nyökkään.

Matias kääntää katseensa ja alkaa tarkkailemaan sorsia, jotka eivät tee elettäkään liikahtaakseen. 

- Ja mä vielä ostin sille cappuccinon. 

Vilkaisen Matiaksen kummassakin kädessä olevia pahvimukeja, joissa on muovikannet. 

- Tahdotko? se kysyy ja ojentaa toista minulle. - En jaksais millään juoda kahta ja tuntuu turhalta heittää tää toinen roskiin. 

- Jos sä välttämättä haluat tarjota, tyydyn sanomaan ja otan höyryävän kupin käteeni. 

Olen huomaamattani lakannut tärisemästä, enkä ole varma johtuuko se Matiaksen läsnäolosta vai cappuccinosta, mikä on saanut kehoni lämpenemään vesisateesta ja märistä vaatteista huolimatta. 

- Merkitseekö...

- Lakkasitko...

Sanomme sanat tismalleen yhtä aikaa ja se saa kummankin vaikenemaan.

- Sano sä vain ensin, Matias henkäisee. 

Yritän kasata ajatuksiani, jotka sinkoilevat sinne tänne. 

Haluanko sittenkään tietää...

- Lakkasitko lopulta uskomasta meihin? kysyn niin hiljaa, etten ole edes varma, kuuleeko Matias. 

Matias on niin pitkään hiljaa, että alan jo pelätä, ettei se aio vastata. 

Tummat sadepilvet ovat siirtyneet kauemmaksi ja taivaanrannasta heijastuu ohut siivu kirkkaan sinistä taivasta. Muistelen äidin sanoneen, että se tarkoittaa seuraavan päivän olevan kirkas. 

- Lakata on aika voimakas ilmaus, Matias sanoo ja laskee puolillaan olevan mukin penkille väliimme.

- Sanoisin ennemmin, että aloin pohtia, voisinko nähdä elämää ilman... 

Matias nielaisee, eikä saa sanottua lausetta loppuun. 

- Meitä, jatkan hiljaa.

- Niin. Enkä mä oikeastaan koskaan saanut selville, miksi niin kävi. Ehkä ihmisen puolustusmekanismi on luotu niin, että lopulta täytyy olla vaihtoehtoja. Ei kukaan selviydy ikuisesti. Pitää löytyä jotain muuta. Jotain, mikä saa pysymään kiinni elämässä, vaikka sydän olisi särkynyt. 

- Sitten mä olen varmaan poikkeustapaus, takeltelen.

En tiedä, mitä haluaisin sanoa. Kun tuntuu, että kaikki on liikaa tai liian vähän. Enkä tiedä, onko toinen jo jatkanut elämäänsä eteenpäin. 

- Mä luulin rakastuneeni suhun, Matias sanoo ja nielaisee. 

Ja siinä se tulee. Vastaus, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa, mutta jota en ole kuitenkaan ollut valmis myöntämään itselleni. 

Luulit rakastuneesi. Totta kai sä luulit. Ethän sä voinut rakastaa jotain, joka oli rikki sisältä, ja jonka sydämessä ei ollut tilaa rakkaudelle. 

- Mutta mä olin väärässä. 

Matiaksen äänessä ei ole lainkaan voimaa. Ja hetken jopa ajattelen kuvitelleeni sen sanoneen niin. 

- Sanoitko sä jotain? kysyn varmistaakseni olenko vain kuullut väärin. 

- Sanoin, että olin väärässä. Mä erehdyin totaalisesti, se sanoo ja riiputtaa päätään niin surullisen näköisenä, että mulla tulee melkein pakottava tarve ottaa sen penkin istuinosalle lasketusta kädestä kiinni ja puristaa sitä hellästi, mutta en kuitenkaan tee niin. 

En tiedä, olisiko se edes sopivaa. 

- Kun mä olin käymässä Severillä, tajusin viimein jotain tärkeää. Tajusin, että vaikka kuinka eläisi elämää ja odottaisi jotain täydellistä hetkeä, jolloin kaikki muuttuu helpoksi ja selkeäksi, sellaista ei koskaan tule. Elämä on täynnä asioita, jotka muuttuu kaiken aikaa. Me ei koskaan tiedetä, mitä vuoden päästä tapahtuu. Ei edes, että mitä huomenna tai myöhemmin tänään. Me voidaan vaan luottaa, että kaikki menee niin kuin taivaan Isä on tarkoittanut. Ja vaikka kaikki ei mene niin kuin me toivottais niin silti me voidaan olla onnellisia ja kiitollisia niistä hyvistä ja vaikeistakin hetkistä, joita me ollaan saatu kokea. Tärkeintä on, että säilyy usko ja hyvä omatunto. Ja että me ollaan matkalla taivaan kotiin, jossa me nähdään kaikki rakkaat, jotka on jo lähtenyt ennen meitä. Ja siksi haluankin ajatella, että näilläkin kaikilla hetkillä, joita me ollaan koettu, on ollut joku suurempi merkitys ja tarkoitus. Että ollaan saatu aikaa ajatella ja kasvaa omana itsenämme. Eikö aina sanota, että pitää ensin osata rakastaa itseä ennen kuin voi rakastaa toista ihmistä. Eikä se tarkoita tai sen ei tarvi tarkoittaa sitä, etteikö se toinen vois olla silti tärkeä ja rakas. 

Olemme kumpikin hiljaa. Matias hörppii jäähtynyttä kahviaan ja minä puolestani auon ja suljen suutani yrittäessäni saada sanottua ne sanat, jotka pyörivät päässäni ympyrää.

- Mitä sä tarkoitat tuolla kaikella? kysyn ja kuulen, miten ääneni värisee hiukan. 

Matias katsoo mua pitkään. Sen ripsille on laskeutunut vesipisaroita ja suu on kääntynyt surumieliseen hymyyn. 

- Tarkoitan sitä, että haluan edelleen uskoa, että on edelleen me, se sanoo niin hitaasti, että viimeisten sanojen odotus on saada mut halkeamaan kivusta. 

Matias katsoo edelleen minua ja näen, miten sen silmät täyttyvät kyynelistä, kun se lopulta riistää katseensa irti silmistäni. 

Kaikkialla on epäluonnollisen hiljaista. 

Jopa tuuli on lakannut kuljettamasta vesimassoja, jotka kulkivat sateen aikana pitkin katuja. 

- Haluaisin kuulla, mitä olit kysymässä, kun keskeytin, sanon ja tunnen, miten sydämeni edelleen pamppailee rinnassani. 

Matias kohottaa katseensa ja vilkaisee ensin kirkastuvaa taivasta ennen kuin kääntää katseensa takaisin minuun. 

- Merkitseekö se, että ajattelit minun olevan täällä, mutta et kuitenkaan voinut tietää sitä ja silti tulit tänne, että välität musta edelleen? 

En vastaa heti. En vain kykene.

Kulautan cappuccinon loput kurkkuuni ja irvistän, kun se maistuu siltä kuin olisin kauhaissut kuppiini nestettä viereisestä kuralätäköstä. 

Matias odottaa vastaustani kärsivällisesti. 

- Mä yritin toitottaa itselleni, ettei se muuttais mitään, että tulisin. Että sä olisit toki sama ihminen kuin aina ennenkin ja ettei ne tunteet koskaan täysin kuole tai lakkaa olemasta. Että ne vaan muuttaa muotoaan. Mutta vaikka kuinka yritin ajatella, että jos sä sattuisitkin olemaan täällä ja sä vielä suostuisit puhumaan mulle, se ei tarkoittais automaattisesti sitä, että välittäisit edelleen, en voinut lakata toivomasta, että mä merkitsisin sulle edelleen yhtä paljon kuin silloin, kun me oltiin toistemme kanssa melkein päivittäin ja mulla oli sellainen olo, etten koskaan vois löytää ketään toista, joka vois tuntua niin oikealta. 

Hiljaisuus. 

- Matias? kysyn, kun hiljaisuus on venynyt minuuteiksi.

- Niin? se kysyy samalla, kun koko kehoni tuntuu jähmettyvän paikoilleen.

- Uskotko sä, että tästä voi vielä tulla jotain? kysyn ja puristan tyhjää pahvimukia käsissäni niin voimakkaasti, että mukin sijaan se alkaa näyttää kasalta märkää sohjoa. 

- Kyllä mä uskon, se sanoo ja hivuttaa hellästi nyrkkiin puristuneet käteni auki, jotta saa otettua pahvimukin loput ja heitettyä ne viereiseen roskakoriin.  

Matias vetää mut seisomaan ja nostan käden sen poskelle pyyhkiäkseni kyyneleet sen silmistä pois. 

Tähän on nyt tultu. Ja jos koskaan niin nyt tuntuu siltä, että on aika tehdä muutoksia. 

Annan Matiaksen kiertää kädet ympärilleni ja rutistaa minut itseään vasten. Ja lämpö, joka hehkuu siitä, tuntuu lämmittävän sydäntänikin, joka vaikuttaa olevan lähdössä lentoon. Ainakin se pyristelee rinnastani ulos. 

- Lili?

- Niin? kysyn ja painan pääni Matiaksen olkapäälle, jotta voin viimeinkin tuntea olevani kotona. 

- Mitä tyttöystävä? se sanoo ja silittää märkää selkääni. 

Tunnen vihlaisun mahanpohjassa, joka melkein vetää jalat altani ja tunnen jälleen kerran, miten pisarat valuvat poskiani pitkin. Tosin tällä kertaa niin äärettömästä onnellisuudesta ja rakkauden tunteesta, että en voi edes sanoin kuvailla sitä. 

- Kokeilin vain, saisinko sanoa sua sillä nimellä, Matias sanoo lempeästi ja halaa mua tiukemmin. 

- No saitko? kysyn ja hymyilen sille.

- Taisin saada, se vastaa ja virnistää niin suloisesti, että olen melkein varma, etten kohta enää kestä tätä pakahduttavaa onnellisuuden tunnetta, joka leviää sisälläni roihuavan tulen lailla. 

Ja jos koskaan niin nyt, olen varma, että toinen siinä vierelläni haluaa tätä kaikkea yhtä paljon kuin minäkin, eikä mikään voi enää tulla väliimme. Ja se jos joku saa minut rakastamaan Matiasta vielä enemmän. 

Rakas taivaan Isä sinä tiedät parhaiten, mikä on hyväksi meille. Varjele minua ja Matiasta, että säilyisimme uskossa ja välillämme saisi pysyä luottamus ja rakkaus. Auta meitä tyytymään tahtoosi hyvinä ja huonoinakin päivinä. Mutta kaikista eniten kuitenkin pyydän, että varjele meitä kaikelta pahalta.