Friendship

Käytävä on tyhjä.
Luokista ja aulasta kuuluu naurua.
Iltapalaan on enää muutama minuutti aikaa.
Rannekellon viisari tikittää hitaasti eteenpäin.
Ihan kuin se tietäisi, että pian on pakko mennä muiden luokse.
Paha olo jyystää sisintä. Sydän lyö liian lujaa.
Jalat ovat koukussa. Selkä nojaa tiiliseinää vasten.
Kädet painuvat polviin kiinni.

Nauru kuuluu kuin usvan läpi.
Onnellisuus, jota ei itse omista.
Ilo, jonka haluaisi löytää takaisin.

Ovi käy.
Askelia.
Ihmisiä menee ohi, mutta kukaan ei huomaa.
Valkoiset ja harmaat laatat alkavat jo kyllästyttää.
Katsetta ei vaan voi nostaa.

Askelten ääni vaimenee. Jalat näkyvät suoraan edessä.
Nostan pääni. Tuijotan epäuskoisena edessäni seisovaa ihmistä.
Sinä.
En olisi uskonut.
Nojaat seinään, ja kysyt lopulta.
-Mikä sulla on?

Mutta kun en tiedä itsekään.
Sitäkö se on, että ahdistaa haahuilla porukasta toiseen.
Ahdistaa, kun ei tiedä kuuluuko mihinkään.
Kun ei tiedä, onko kaikille vain näkymätön. Sivusta seuraaja.

-Mee nukkumaan, ja mieti sitä sitte huomenna.
Sen lauseen turvin nousen, ja liityn iltapalajonoon.
Se on parhain elämän ohje, jonka olen saanut pitkiin aikoihin.

Kiitos ystävänpäiväntoivotuksesta. Kiitos tikkarista. Kiitos välittämisestä.
Niillä jaksan ainakin huomiseen.