onnen apiloita

Mä en jaksanut ajatella. Mutta oli pakko. Yö meni taas valvoessa. Ajattelin montaa asiaa yhtä aikaa. Yritin keksiä kysymyksiin järkeviä vastauksia. Selittää itselleni, miksi joidenkin asioiden piti mennä juuri niin, mutta mä en päässyt siinä pitkälle. En keksinyt järkeviä vastauksia. En tiennyt mistään mitään. Suttasin valkoisen paperin mustalla hiilellä. Hieroin sitä sitten käsiini ja kasvoihin. Mun mieli oli ihan yhtä musta. Musta. Musta. Musta. Oliko se ees koskaan ollut mitään muuta.

Muistin kesän. Vihreän ruohon, ja apilat. Neliapilat kuulemma tuotti onnea. Niitä me sitten etsittiin, ja löydettiinki. Piti kuulemma pureskella ne lehdet siitä. Ei mulla kyllä ollu yhtään onnekkaampi olo sen jälkeen, mutta onnellisempi. Olin onnellinen niistä kaikista ystävistä, joita sain kesän aikana. Olin onnellinen valosta, ja siitä kaikesta väriloistosta. Onnellinen itsestäni. Siitä, että oli vain niin helppoa olla. Olin oma itseni. Nauroin, ja hymyilin paljon. Puhuin niin paljon, etteivät muut saaneet suun vuoroa, mutta ei se niitä kovin paljoa näyttänyt haittaavan.

Olin kuivattanut yhden neliapilan. Löysin sen päiväkirjan välistä tummuneena. Pidin sitä kädessäni ja heitin sen sitten lattialle. Olkoot siellä siivouspäivään asti. Se hippunenkin onnellisuutta, joka oli jäänyt kesästä, tuntui liukuvan otteestani jonnekin karkuteille. En enää edes jaksanut yrittää pitää siitä kiinni.

Laitoin palasia palapeliin. Penkki narahti, ja joku istui viereen. Kysyi hiljaa kuulumisia. Olin niin onnellinen siitä hetkestä, että palattuani huoneeseeni, nostin onnen apilan, ja taitoin sen takaisin päiväkirjan sivujen väliin. Ehkä se tuottaisi vielä lisää onnea.