Näen surun isän katseessa, kun pudistan päätäni ja painan oven hiljaa perässäni kiinni. Se tulee joka sunnuntai. Se ei vaadi, eikä pyydä. Mutta joka kerta se kysyy ja kuulen toivon isän äänessä. Ja mun tekisi mieli sanoa, miten pahoillani olen, että aiheutan pettymyksen omistamatta jotain, mitä kannoin niin pitkään sydämessäni.
- Synti asuu meissä, oli Jukka-setäni joskus lapsuudessani sanonut.
- Ai asuuko se meidän talossa? olin kysynyt.
Isä oli ottanut minut syliinsä ja heijannut. Lohduttanut, että siitä meidän ei tarvitse huolehtia. Taivaan Isä pitää kyllä omistaan huolen.
Ja sen jälkeen olin toisinaan rukoillut, että Hän pitäisi minustakin huolen ja varjelisi kaikelta pahalta.
Kuulen auton peruuttavan pois pihasta, jolloin tiedän isän lähteneen ilman minua. Taas. Enkä tällä kertaa osaa edes iloita siitä. Sisälleni kerääntynyt paha olo on voimistunut viimeisten kuukausien aikana. Ja vaikka yritän paeta sitä Spotifyn soittolistoihin ja Netflixin suosituimpien sarjojen pariin, sekään ei helpota. Lopulta käperryn keräksi keskelle suurta parisänkyä ja suljen silmäni.
Jono kiemurtelee edessäni kohti valkokankaista telttaa. Sen yläreunaan on kiinnitetty kyltti, jota tavaan huomaamattani ääneen.
- Saanhan Mummi sitten jäätelön?
Mummi hymyilee lohduttavasti ja toteaa, että tietysti jokainen ahkera jäätelönmyyjä on ansainnut jäätelönsä.
Seison nuorisoporukan keskellä juhlaportin läheisyydessä. Joka puolella on tuttuja kasvoja ja tervehdin kaikkia kädestä pitäen.
- Lili, suakin näkee.
Pyörähdän ympäri ja tartun ojennettuun käteen.
- Samat sanat voisin sanoa sullekin.
Matias hymyilee, eikä päästä heti kädestäni irti. Ihoni kihelmöi kosketuksesta ja huomaan katselevani hänen suuntaansa useammin kuin kerran hänen jatkaessaan kierrostaan ihmisten seassa.
Heinänkorret ovat paljaat. Routa on saavuttanut syksyisen maiseman ja tuonut mukanaan viestin tulevasta talvesta. Tallaan polkua, jonka varrelle on jäänyt yksittäisiä muistoja kesästä. Pieniä hakkeen palasia. Nieleskelen tunteelle, joka tulee katsellessani riisuttua peltoaukiota, joka heinäkuisen auringon valossa kantoi tuhansien ihmisten askeleet. Mutta nyt se on vain hauraasti punottu säie mielessäni niiden muiden säikeiden seassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤